Vuosi vaihtuun

Viimein alkaa pikku hiljaa vauvan hoito helpottamaan, vaikka tietenkin välillä hermoja koetellaan yltäpäältä puklussa ja paskassa minä sekä vauva. Vauvalle alkaa muodostumaan jo oma rytmi, että suurin piirtein pystyy päättelemään mitä tapahtuu seuraavaksi. Onneksi imetyskin on alkanut sujumaan. Tutteli on vieläkin välillä käytössä. Lähinnä illalla saatan antaa tissien lisäksi vielä tuttelia, jos tilanne näyttää siltä, ja, että vauva nukkuisi pidempään.

Taitaa tänne kirjoittamiset jäädä huomattavasti vähemmälle pikkuisen pitäessä niin kiireisenä. Joulukin vain humahti reissailen isovanhemmilta toiselle. Oli rankka reissu vaaville. Joka paikkaan piti mennä ja pidemmät päiväunet jäi saamatta välillä. Oli kyllä niin väsynnyt lapsi sen jälkeen, että ei kyllä seurustella jaksettu. Äitini antoi minulle mahdollisuuden nukkua yhden yön kokonaan ja tarjoutui itse hoitamaan vauvaa. Noh, saihan sitä nukuttua, mutta vaikka vauva nukkuikin alakerrassa ja itse yläkerrassa heräsin silti sen itkuun. Tuntui hiukan kamalalta kuunella oman lapsen itkua jossain tuola kauempana ja joku muu sitä hoitamassa.
Pahemmin ei kerkeä kyllä tässä koneen ääressä päivitellä vauva-arjessa. Taidankin jättää ainakin toistaiseksi päivittämisen tähän. Kiitokset kaikille lukijoille ja hyvää uutta vuotta :)

P.s. Jos joku ihmetteli, etten ole vauvasta julkaissut kuvaa täällä, niin olen sen tehnyt ihan suojelumielessä. Mielestäni myös lapsella pitää olla oikeus päättää mitä kuvia hänestä julkaistaan ja vielä hän ei ole siihen kykeneväinen.

Maitoa liian vähän?

Maidon tulo ihmetyttää. Alussa maitoa vain tuli tolkuttomasti, mutta nyt kuitenkin on vähentynyt. Stressaan jatkuvasti, että onko minulla maidon tulo loppumassa vai onko tämä juuri sitä tasoittumista (maitoa tulee sen mukaa mitä vauva tilaa). Yön aikana maitoa tulee enemmän ja aamulla syötön jälkeen pumppaan maitoa pois, jotta pääsen itse tekemään aamu askareita ja Aleksi hoitaa syötön. Sen jälkeen kuitenkin tuntuu, että maito ei meinaa millään nousta. En oikein saa sitä pumpattuakaan ja näyttää siltä, kuin vauva ei saisi maitoa sieltä oikeen imettyä. Välillä hieman kiukututtaa, mutt asitten saattaakin olla hetken tyytyväinen ja silmät alkaa pilkkiä. Vauva on kuitenki levoton päivisin ja ei tahdo millään nukkua tai jos nukahtaa niinuni kestää max 2h. Hän hamuilee tissiä, muttei kuitenkaan tunnu syövä. Eilen kävin ostamssa tuttelia ja lisäsin sitä omanmaidon sekaan. Hyvin näytti maistuvan, mutta vauvan saamine uneen on piiiitkä prosessi. Tänään taas vauva on syönnyt kunnolla viimeksi puolen päivän jälkeen muuten vain tissutellu. Tissille pitää päästä, mutta ei tunnu maistuvan. Tuttelikaan ei ole oikein uponnut.
Huomasin tässä vauvalla olevan ihan valkoinen kieli ja aloin googlettamana tietenkin asiaa. Nyt epäilen, että hänellä saattaisi olevan sammasta ja ehkä se vaikeuttaa syömistä. Lähtee puolukkamehu testiin!Sressaan silti sitä, että minulta ei tule tarpeeksi maitoa. Voiko liian nopean oman painon pudotuksella olevan tekemistä asian kanssa? Tai sitten, jos tosiaan vauvalla on sammasta ja vain tissuttelee eikä ime kunnolla, niinse vaikuttanut, ettei sitä maitoakaan tule paljoon. Tiedän, että se ei ole maailman loppu jos maitoa ei tule, mutta tulee kuitenkin pettynyt olo, jos maidon tulo loppuu kokonaan... Aina minun kroppani vammailee.
Osasto reissun jälkeen mieltäni on jäännyt kummittelemaan, etten pysty ruokkaimaan lastani, vaikka kuitenki neuvola käynnillä selvisi, että viikossa on vauvalla tullut hyvin 200g painoa lisää, ja pikkuisen masu on kyllä aikamoinen pallo.
Ihmetyttää kuitenkin kun toissa päivänä maitoa ei meinannut tulla millään, mutta eilen taas tunsi oikein kuinka tissit täyttyy ja maitoa taas tihkui putosmaisesti. Tänään taas tullut jotenkin vähemmän. Onko sekään normaalia, että välillä maitoa tulee enemmän ja välillä vähemmän eri päivinä tai tiettyyn aikaan päivästä?

Vauva-arki

Vauva-arki on lähtenyt käyntiin hieman hermoja koettelevasti. Ensimmäiseksi omat tissit! Maito tulee niin jumalottamasti. Hetken kun on ilman liivejä, niin kunnon vesiputous alkaa. Yritä nyt sitten aamusta vaihtaa vaippaa, kun saa vain tulvan aikaiseksi. Yöt joudun nukkumaan pyyhkeen päällä. Aamut alkaa aina tissien pumppaamisella, sillä ne tulevat niin kipeiksi ja raskaiksi täyttyessään. Imetys vaavilla on vielä vähän hakusessa. Otteen löytäminen välillä tuottaa vaikeuksia. Pää keikkuu minne sattuu, naaman muuttuu punaiseksi ja sitten kuuluukin "pyäää". Ihan kuin se edesauttaisi otteen löytämistä. Samalla tarjottava tissi vuotaa siinä ja pian vaavin naama onkin maidon peitossa. Varsinkin yöllä hermot on kyllä niin tiukilla ja välillä turvauduinkin asettamaan rintakumin, että pääsee nopesti jatkamaan unia. Olenkin pohtinut onko se normaalia, että 2vk ikäisellä vauvalla imetys on vieläkin hakusessa? Mutta on lapsonen silti saannut hyvin maitoa imetysongelmasta huolimatta, kun tiistaina neuvolatädin käynnillä painosta puuttui enää 30g, että oltaisiin oltu syntymäpainossa.
Nyt tämä on keksinyt sitten tämän pulauttelun. Imetyksen jälkeen vauvaa ei uskalla siirtää yhtään, ettei mahassa ala myllertää ja puklut lentelemään. Olen koittanut ruokailun päättteeksi röyhtäyyttää nostamalla vauvan olkapäälle ja taputtamaan selkää. Välillä röyhty onnistuu, välilä vauva alkaa kitisemään, että haluaa ala ja välillä saan puklut pitkin selkää. Puklujen lisäksi välillä päälleni saan sinapit ja pissat. Pyykkiä vain satelee. Oma aika on koetuksella. Kun lapsi nukkuu tekisi mieli nukkua itsekkin, mutta silloin pitää käyttä tilaisuus hyväksi ja tehdä esim ruokaa, käydä suihkussa ja pyykätä ym. Päivät vain hurahtavat.
Noh, vielä toistaseksi olemme saanneet "helpon" vauvan. Itkut yleensä tietää mistä johtuu eivätkä ne kestä pitkään. Kyllä se kaikesta huolimatta on tuonnut paljon iloa ja naurua. Nyt alkaa olemaan kaikki vieraatkin käynneet tässä, niin on aamupäivät rauhallisempia.
Yllättynyt olen kuinka nopeasti olen palautunut. Painoa lähtenyt jo melkeen 10kg. Niin hoikka olo, kun on kaiken maailman turvotukset lähtenyt ja näkee omat varpaatkin :)

Synnytysvuodeosastolla

Synnytyksen jälkeen siirryimme  synnytysvuodeosastolle. Tarkkoja muistikuvia minulla ei jotenkin ole. Muistan kyllä vanhempieni saapuvan heti samana iltana katsomaan uutta tulokasta, ja olin alkuun iloinen, kun ajattelin jo pääseväni seuraavana päivänä kotiin selvittyäni niin hyvin synnytyksestä. Pian kuitenkin tajusin etten tulisi pääseväni kotiin kuunnellessä hoitajien lorinoita, mitä kaikkea tulisi nyt tapahtumaan. Yksin jäätyäni sairaalaan mieleni muuttui apeaksi. En sisäistänyt vielä, että edessäni nukkuva vauva oli omani. En uskaltanut koskea siihen. Mielessäni pyöri vain kysymyksiä "saanko minä..." "uskallanko minä...". Ajattelin, etten tulisi soittamaan soittokelloa, jolla kutsuisin hoitajan paikalle. Tuntui jotenkin nololta. Yöllä kuitenkin vauvan itkiessä en tiennyt mitä oikein pitäisi tehdä. Imetys oli vielä niin hakusessakin. Pakko oli kutsua hoitaja. Onnistuin siinä jonkin aikaa imettämään, kunnes hirveät jälkisupistukset sai koko kroppani tärisemään. Särkylääkettä huiviin ja imetykselle loppu. En alkuun tajunnut, että juuri imettäminen sai supistukset laukeamaan.
Keskiviikkona minun piti päästä viimein kotiin. Vauvalle tehtiin jo lääkärintarkastus ja käsiini sain kotiutumispaperit. Yhtäkkiä tuli puheeksi sitten, että vauvan paino oli pudonnut enemmän kuin pitäisi. Se, minun O-veriryhmäni ja lapsen synnyttyä ennen laskettua aikaa olivat riskitekijöitä vauvan keltaisuuteen. Painon putoamisesta tuli ongelma. En ilmeisesti ollut saannut ruokittua lastani. Tuli hirveän pettynyt ja syyllinen olo. Kaikki hoitajat oli vain kehunnut vauvan syöntiotetta ja nännikumiinkin oli tullut hiukkasen maitoa. Luulin kaiken olevan hyvin. En jotenkin ymmärtänyt miksei kukaan aikaisemmine sanonnut, ettei lapsi saa tarpeeksi maitoa. Mistä tämmöinen ensisynnyttäjä, koskaan edes pientä lasta pitännyt sylissä, voisi tietää. Eräskin hoitaja kysyi minulta, että olenko seurannut vauvan ruokapainoa eli punnin ennen ja jälkeen syönnin. No en tietenkään ollut. Mistä minä senkin olisin voinnut tietää. Täytyy kyllä sanoa, että hoitajia oli aivan liikaa ja välillä tuli ristiriitaista tietoakin. Noh tulos oli, että bilirubiiniarvoja tulisi kuitenkin vielä seurata. Olisimme kuitenkin päässeet kotiin, mutta olisimme joutuneet perjantaina mennä labraan verikokeisiin vaavin kanssa. Päätin sitten jäädä vielä torstai aamuksi ottamaan verikokeet, että olisime varmemmin mielin voinnut lähteä kotiin. Keskiviikko iltana pienen itkun jälkeen maito rupesi kuitenkin nousemaan. Aloin saamaan omalla maidolla vauvalle painoakin nousemaan. Kivi vierähti kyllä sydämmeltä kun ei enää tarvinnut korviketta antaa. Vaikka sairaala päivät venyivät, olin onnellinen Aleksin vietettyä osan päivistä sairaalassa. Hyvillä mielillä pääsimme torstai aamuna lähtemään bilirubiiniarvojen olevan kunnossa :)

Synnytys

Maanantaina 1.joulukuuta, raskausviikkoja takan 39+3, heräsin aamu kuudelta normaalia kipeimpiin supistuksiin. Aluksi supistuksen mentyä aina ohi torkahtelin, kunnes lopulta aloin katsomaan kellosta aikaa kuinka tiuhaan tahtiin niitä tuli. Tunnin tai pari taisin pyöriä sängyssä. Lopulta päätin kokeilla särkylääkettä... Noh eihän se mitään auttanut. Lopulta Aleksi heräsi pyörimiseeni ja huoneessa vaelteluun. Kerroin, että nyt sattuu normaalia enemmän. Olin päättänyt pysyä kotona niin pitkää kun olo tuntui vielä siedettävältä, sillä en halunnut mitään hukka reissua, jos supistukset kuitenkin vielä lopahtaisi. Yritin saada jotain aamupalaa alas, mutta alas meni vain jugurti huonosta olosta johtuen. Aloin rauhassa pakkailla sairaalakassia. Jossain vaiheessa huomasin mahan laskeutuneen. Yritimme vielä soittaa kätilölle, että pitäiskö lähteä tulemaan, mutta numero oli jatkuvasti varattuna. Lopulta huomasin tiputtaneen hieman verta ja toikaisin Aleksille, että nyt pitäisi tilata taksi.
Saavuimme sairaalaan 10.30. Vastaanotolla hoitaja kyseli kaikessa rauhassa minun ja Aleksin tietoja, kunnes siirryttiin päivystys puolelle. Sieläkään hoitajat eivät pitäneet mitään kiiretta. Kaikessa rauhassa kuuneltiin vauvan sydänkäyrää, kun minä alan tuntea ikävää painetta jo alapäässä. Olin jo 5cm auki. Siinä puolituntia makoillessa minulta valahtikin jo lapsivedet. Hoitajaa rupesi naurattamaan minun järkyttynyt huudahdus "Nyt meni kyllä lapsivedet!". Pahoitteli tietenkin ettei saisi nauraa, kun minullakin oli vielä supistuksetkin käynnissä. Pelko alkoi ottaa vallan, kun hoitajakin sanoi supistuksien alkavan koventua siitä.
11.25 menimme synnytyssaliin. Voi että sitä kivun määrää jo silloin. Ei helpottanut kyllä yhtään hoitajin rauhoittelut, että "ei tarvitsi enää kauaan kestää, kohta saat pitää lasta sylissä" ym. Yllätys yllätys sieläkkän hoitaja ei pitännyt mitään kiirettä. Varmasti ajattelivat, että ensisynnyttäjillä tunnetusti homma kestää. Hoitaja kyseli kivunlievityksistä. Alkuun tietty hän neuvoi minulle ilokaasun käyttöä, sitten rupesi valmistelmaan tipan laitto ym. epiduraalia varten. Paineen tunne alapäässä kasvoi ja kroppa alkoi väkisinkin ponnistamaan supistuksien aikana. En ollut vielä mitään saannut ilokaasun lisäksi, kun ilmoitin, että lapsi on nyt niin hollilla tulossa. Lopulta hoitaja tuli vilkaisemaan tilannetta ja tokaisi "tämähän onkin kokonaan auki, että voit alkaa ponnistamaan aina kun siltä tuntuu". Noh epiduraalia en tietnekään enää kerennyt saamaan. Kauhistelin ettenkö kerkeäisi saaman mitään. Hoitaja kutsui lääkärin antamaan pudendaalipuudutuksen emättimen hermoja varten lievittämään kipua. Aleksi tuli pitämään kädestä ja kannustamaan, kun piti alkaa ponnistamaan. Venymis vaihe oli mitä kamalin kipukokemus, ikinä kokennut niin hirvittävää kipua. Ponnistus vaihe kesti vain 10min, lopulta 11.58 9 pisteen tyttö olikin sylissäni. Sitä tuijottelinkin ihan hämmentyneenä, että mitä juuri äskön tapahtui. Yllätyksekseni selvisi ilman ompeleita, ja en ollut ennen ajatellutkaan kuinka sottaista synnytys onkaan! Elokuvat ja tv-sarjat antavat kyllä ihanväärän kuvan. Ei siitä hoitopöydätä pääse ylös nousemaan ilman vaippaa :D Kauhistuttaa vieläkin ajatus, että kerkesimme olla sairaalassa vain 1h 20min kunnes tyttö olikin jo maailmassa. Jos oltaisiin vieläkin enemmän viivytelty lähtöä...

Kerron myöhemmin lisää sairaalassa olosta.

Vähän liiankin nopeaa!

Pitikin mennä eilen sanomaan, että kaikki on valmista. Ennen klo 12 pikku neiti päättikin tehdä työtä käskettyä ja putkahtaa maailmaan 3265g:na ja 50cm pitkänä.

Valmis vauvan tuloon!

Mukava viikko takana. Aika vierähtänyt taas niin hurjan nopesti vaikka vieläkin odotus tuntuu pitkältä. Tiistana neuvolatädin kanssa varattaessa uutta aikaa, tajusivat kumpikin, että laskettu aika on jo ensi viikolla. HUI!! Nyt alkaa onneksi olemaan kaikki kunnossa niin, että lapsi voisikin tulla. Vaavi sai taas lisää vaatetusta ensin mummini vierailessa torstaina, sitten äitini vieraillessa eilen luonani kaupungilla. Ihan parhaat päivät viettää kummankin kanssa laatuaikaa kahdestaan!

 Mummi vähän innostui :)

Isosiskon Thaimaan tulinen, joka tuli mummin matkassa.

Eilen tuli pestyä loputkin vauvan vaatteet ja pari lelua. Aloinkin miettiä jo sairaalakassin sisältöä. Vaikeaa miettiä syntymättättömälle lapselle vaatetusta, jolla sitten tarkenisi kotiin tullessa. Otan varmaan kohta koko vaatevaraston matkaan :D Saisi tulla ensi viikolla jo tämä pikku otus. Perjantaina pääsin kampaajallakin käymään, niin ei Vellun tarvitse äitiä ensi kohtaamis hetkellä säikähtää. Kaiken lisäksi on enimmäiset imetysliivitkin hankittu ja tietysti menkka-alkkareita! Eli Valmiina ollaa :D

Äitin tuliaisia

Yö turhautumista

Laskettu aika vain lähestyy ja olo alkaa käydä kärsimättömäksi. Keskivartalon kivut ja supistukset tuntuvat vähentyneiltä tai sitten niitä on niin paljon, ettei jaksa enää pahemmin kiinnittää huomiota. Turhautumista ja kiukkua aiheuttaa, kun ei enään löydy mitään hyvää asentoa. Maha on niin ylhäällä, että painelee kylkiluita ikävästi istuessa ja auta armias, kun tämä pikku kaveri päättää vielä kääntää veistä haavassa ja alkaa potkimaan sinne. Öistäkään hän ei tee minulle helppoa. Viime yönäkin tunnin pyörimisen ja parin vessakäynnin jälkeen löytyy juuri hyvä asento, niin eikös tämä otus saa hikan. Noh, odoteltiin sen loppumista. Sitten tämä keksii painella ilkikurisesti virtsarakkoa. Parin tunnin vessaramppailujen jälkeen saan viimein nukuttua. Välillä on tämmöisiä öitä, että unen saamisesta ei tule mitään ja välillä taas herään jatkuvasti kamalaan pissahätään tai liitoskipuun. Lapsen tulo tulee jo uniin jatkuvan mietiskelyn seurauksena, onko minulla nyt kaikkea, että lapsi voi tulla. Saattaa myös olla, että kroppa alkaa valmistautua yövalvomiseen ja sen takia heräilen useasti öisin.

P.S painokin on noussut 70kg!

Pikku pikku ostoksia

Toiminnantäytteinen viikko melkein takana. Tiistaina kävin antamassa streptokokki bakteerinäytteen labrassa, joka siis otetaan kaikilta raskaana olevilta viikolla 36. Keskiviikkona kävimme Aleksin kanssa viimeisessä neuvolan valmennuksessa, jossa tietysti oli aiheena synnytys. Aleksi valmennuksen loputtua tyytyväisenä tokaisi "onneksi ei tarvii ite synnyttää". Mikä tietenkään ei milläänlailla helpotanut minun oloa. Kätilön kertomukset kivun syistä ja kivunlievityksistä sai minut voimaan hieman pahoin. Olen koko ajan vain ajatellut, että synnytys on sitten joskus tulavisuudessa, mutta valmennus herätti minut taas tähän päivään ja tajusin, että laskettuun aikaan on alle kuukausi jo! Seuraavana päivänä kävimme tutustumassa synnytyssairaalaan tai tutustumassa ja tutstumassa... Ainoa paikka mitä TAYS:stä selvissä oli ovi mihin pitäisi tulla h-hetken koitettua. Muuten istuimmekin tunnin jossai kokoushuoneessa, missä meille kerrottiin mitä sielä sairaalassa tehdään ja mitä sielä on ym. Noh en vielä ala stressaamaan itseni synnytyksellä :D
Ennen synnytyssairaala reissua piti käydä ikeasta hommaamassa lipasto kaikille tuleville vauvan romppeille. Eilen tuli itseni ensimmäiset vauvan vaatteet ostettua. Voi että oli niin suloista päästä kaupoissa pikkuisia bodyja, potkupukuja ym hipelöimään! Tavoitteena olikin ostaa muutamat "ensi" vaatteet, että olisi jotain päälle pantavaa sitten kun aikanaan sairaalastakin kotiutuu. Ihan kuitenkaan mitään 50 kokoa ei viitsinyt ostaa, kun ei tiedä minkä kokoinen mötikkä sielä ulos aikanaan päätyy ja aika nopeasti kuulema ne vauvat tuntuvat kasvavan :D

Ideaparkki tuliaiset

Äitin Milanon tuliaiset

Äitikin oli Milanossa käydessään ostanut pikku Vellulle vähän vaatetusta. Toivottavasti sieltä nyt se tyttö tulee, kun vähän neitimäisiä vaatteita sille on hommattu :D

Terkut masulta

Masu on taas ottanut kasvupyrähdyksen ja on ilmeisesti laskenut alemmas, kun hengittäminen on helpottunut. Ei ole siis enään ollut niin raskas ja hengästynyt olo. Ennenaikaiset supistukset ovat lisääntyneet, mutta eivät kuitenkaan ole säännöllisiä ja kivuliaita. Välillä supistuksiin on liittynyt pieniä alamaha tai -selkä kramppeja (tuntuu menkkakivuilta). Napakorulle jouduin sanomaan heipat ihon kiristyessä niin paljon. Näyttäisi vähän arpea siihen tulevan. Aijon kyllä päivittäin siitä korun sujauttaa läpi, ettei sentään reikä umpeutuisi.

35+5

Olen kyllä ollut tyytyväinen, etten ole muualta kropasta oikeastaan levinnyt. Takaapäin katsottuna ei edes raskauttani huomaisi. Oljyäminen on ilmeisesti auttanut ku olen pahemmilta raskausarvilta välttyny. Ainoastaan toiseen reiteen on muutama hassu arpi tullut, jotka pistävät kyllä ihmetyttämään, kun en ole tosiaan oikeastaan muualta kuin mahasta venynnyt.

Odotuksen loppu häämöttää

Huh huh, kuinka nopeasti aika on vierähtänyt. Yksi kuukausi taas pian selätetty ja odotuksen loppu pelottavasti häämöttää. Koko raskaus ja vauvan tulo jakaa niin ristiriitaisia tuntemuksia. Vaikka tuntuu, että olen valittanut koko raskausajan, niin silti uskon ainakin tähän mennessa selviytyväni vähällä. En tiedä voiko sanoa "helppo raskaus", kun en tiedä mihin verrata. Onhan koettelus ollut raskasta henkisesti että fyysisesti, mutta olen huomannut, että ihmismielellä on tapana unohtaa ikäviä asioita ja tajuavansa, ettei se ajanjakso oikeastaan ollutkaan niin kamalaa. Vaikka olo on tukala ja oman jaksamisen vähäisyys yllätti minut, silti minulla oli mielikuva pahemmasta. Ei tietenkään pitäisi nuolaista ennen kun tipahtaa, sillä onhan tässä vielä yksi kuukausi puuskutettava.
En voi vieläkään uskoa, että kohta saisin pitää omaa lasta sylissä. Joka paikasta (neuvola, läheiset, tv ym.) kuulee varoittelua, millaista sen lapsen kanssa on. Yleisin on tietenkin, että voi sanoa heipat kunnon yöunille. Siihen liittyen oma jaksaminen on taas koetuksella, kotityöt ja itsestään huolehtiminen jäävät vähäisemmälle. Vaikka olen jo nyt yllättyny kuinka raskasta pelkästään kaupassa käynti on, niin en silti pysty uskomaan, että elämäni olisi vauvan tulon jälkeen pelkää imetystä, nukkumista, imetystä, vaipan vaihtoa, imetystä, nukkumista...
Vanhemmuus ei niinkään pelota, vaan ehkä se lapsen hoito. Itselleen kun pitää joitain asioita itsestäänselvyytenä kuten esim joku vaatteiden pukeminen tai tietenkin sitä vaan lasta imetetään, kun se itkee. Olen käynnyt nyt kahdessa neuvolan järjestämässä valmennuksessa lapsenhoito ja imetys. Ehkä hiukkasen ne saivat itselle ahdistusta aikaiseksi. Se lapsi tulee oikeasti ja pelottavan lyhyen ajan päästä. Tuntuu, että nyt jo pitäisi tuntea oma vauva, vaikka se ei olekkaan vielä tässä maailmassa. Haluisia jotenkin varautua paremmin lapsen tuloon. Meillä ei ole vielä oikein mitään lapselle, vaikka sitä sanotaan, että kyllä kaiken tarpeellisen kerkeää hankkia sitten kun lapsikin on jo syntynyt ja monet uudet äidit ostavat liikaa kaikkea jopa turhiakin asioita. Itseäni vain jotenkin ahdistaa, ettei vielä ole oikein mitään hankittu. Onhan tässä vielä aikaa, mutta itse olen aika järjestelmällinen ja tykkään suunnitella paljon jo etukäteen asioita. Nytkin esim olen vaivannut päätäni jo ajatuksella, että mitä tapahtuu jouluna. Kaikki tulee olemaan niin uutta. Ei pitäisi stressata itseään tällaisilla asioilla, sillä tiedän, etten ole yksin kuitenkaan.

Ensimmäisiä hankintoja

Viiden päivän reissu takana. Kävin äitin kanssa Helsingissä siskoa moikkaamassa ja shoppailemassa. Sielä matkaan tarttui ensimmäinen Vellulle tarkoitettu tuliainen :D

Matka jatkui siitä Jyväskylään porukoiden luokse. Aikaisemmin olin maininnut porukoilleni aikovani tilata netistä rattaat ja turvaistuimen, mutta iskä onnistui yllättämään minut viemällä Baby Styleen katsomaan rattaita. Kai se vauvan tulo on alettava sisäistämään, kun tuli rattaatkin hankittua. Vaikka tarjouksessa olivatkin, niin ei kyllä mitkään halvat ollut tai olihan ne edulliset siihen nähden, että olivat uudet. Monessa paikassa uusien rattaiden hinnat olivat 500-800e, nämä saatiin 299 hintaan.

 Yhdistemlävaunut, joista saa tehtyä rattaat vaihtamalla tuon ihme oikean puoleisessa kuvassa olevan kehikon

Nyt ollaan Baby Stylen kanta-asiakkaitakin :D

Sunnuntaina porukat heittivät minut kotiin, ja matkalla iskä kävi vielä torista löytämän turvakaukalon hakemassa. Saadaan muksu sitten h-hetken sattuessa kotiinkin :) Tärkeitä isoja hankintoja olisi vielä pinnasängyn ja hoitopöydän hommaaminen. Eiköhän tässä kerkiä :)

Viikolla 32

No niin, koulu on viimein saatu päätökseen ja voin keskittyä tähän uuteen tulokkaaseen. Tekisi hirveästi mieli mennä ostelemaan kaiken maailman pikku nyssäköitä ja bodeja. Saisi vaan vielä ensi kuun rahatilanteen selville, sillä ensimmäinen vanhempainpäiväraha maksetaan vasta 5.12. Eikun sossun luukulle. Toivottavasti saisin sieltä myös jotain avustusta vauvantarkkeisiin, mutta en uskalla toivoa liikoja aikaisempien kokemusten perusteella.
Minulla on alkanut tuntua pakottavaa kipua alapäässä tai onhan sitä ollut jo varmaan parisen kuukautta, mutta nyt kivut ovat koventuneet. Kivut ilmene erityisesti kun puen kenkiä tai housuja jalkaan varaamalla painoa vain toiselle jalalle. Epäilen niiden olevan liitoskipuja, jonka aiheuttaa häpyliitosten ja lantion löystyminen. Olen myös alkanut epäilemään, että Vellu olisi jo kääntynyt pää alaspäin ja alkanut kiinnittyä lantioon, mikä voisi myös aiheuttaa kipua. Olen jotenkin melko varma, että Vellu olisi tosiaan jo kääntynyt, sillä potkut tuntuvat selkeästi aina mahan oikeassa ylälaidassa ja jotain pientä epämääräistä "hikottelua" vasemmalla alhaalla :D On jotenkin oudon karmivaa kun yhtäkkiä huomaa Vellun työntävän pään tai pyllyn tai minkälie tuohon pinnalle niin, että on selkeä pikku kumpu havaittavissa. Olen myös onnistunut saamaan muutamia koviakin iskuja varsinkin kylkiin.

Vellun perus ilta show :D

Kyllä sen on alkanut jo huomaamaan, että pikku hiljaa alkaa maha tuntua raskaammalta. Hyvän nukkuma/istuma-asennon löytäminen tuottaa melkoisia haasteita. Enää ei voi maata selälteenkään, sillä kohtu painaa liikaa mahalaukkua ja aiheuttaa huonon olon, joten nukkuminen onkin vain kyljeltä toiselle vaihtamista. Huomenna onneksi pääsen palkitsemaan aherrukseni ja aloittamaan äitiyslomani kaipaamallani raskausajan hieronnalla :)

5. Neuvola

Eilen tapasin ensimmäistä kertaa uuden asuinseutumme oman neuvolatädin. Tällä kertaa raahasin myös Aleksin mukaan. Sain edelliseltä neuvolakäynniltä semmoisen käsityksen, että uusi neuvolatäti haluisi tutustua meihin, mutta eipä hän jäännyt meiltä mitään oikein kyselemään. Oli vähän turha käynti Aleksille - katsoa sivusta vain minun tutkiskelemista.
Kaikki, jotka ovat käynneet neuvollassa oman tai toisen raskauden seurannan takia, tietävät, että on ihan rutiini mennä ensin antamaan virtsanäyte. Näin myös minä tein. Olin ennen neuvolaan lähtöä pidätellyt, että saisin kerrankin kunnon näytteen. Virtsa mukissa. Lasken sen lavuaarille odottamaan. Juuri kun olen aikeissa siirtää mukin seinässä olevaan luukkuun, onnistun kopsauttamaan sen korkeaan lavuaarin. Saan napattua mukin kiinni, mutta voi jumalauta sitä murinaa, kun katson isoa kusiläikkää vessan lattialla ja sukissani. Ala nyt siinä kovan pallomahan kanssa kumartelmaan ja täyttämään vessanpönttöä kusisilla paperimytyillä. Epätoivoisena yritin siinä saada uuden näytteen. Lopulta pistän nolona lukkuun mukin niin että pohja on juuri ja juuri peittynyt. Noh, tuli aika kun neuvolatäti kutsui meidän huoneeseensa ja ilmoitti käyvänsä kantsomassa ensin antamani näytteen. Naurua pidätellen sitten tokaisin, että toivottavasti sieltä jotai saa. Kuulema oli sen verran kuitenkin, että neuvolantäti pystyi vielä itsekkin kippaamaan sen kertaalleen :D

Kumpu senkun kasvaa

 

Neuvolan täti ei vielä osannut varmuudella sanoa miten päin pikku Vellu siellä köllöttelee, sillä ei kuulema löytänyt kantapäätä. Kantapää... Luulisi sieltä löytyvän joku parempi ja isompi ruuminosa, mistä pystyisi arvioimaan asentoa. Kaipa nämä tädit tietävät paremmin :D

Viikolla 30

En haluaisi kirjoittaa mitään angsti tekstiä, koska en itsekkään jaksa semmoisia pahemmin lueskella, mutta ei tästä blogin päivittämisestä tule mitään, jos mietin vain millaista tekstiä lukiat haluavat. Olen jatkuvasti ihme masis tuulella. Pienet vaivat ja vastoinkäymisesesti saavat minut hautautumaan peiton alle. Naiset, jotka eivät ole kokeneet raskaushormoonien vaikutusta voivat ajatella esim millaisia hormooni angsti-itku-kiukku-masiksia menkat saavat aikaan ja kuvitella samanlaista fiilistä joka toinen päivä. Väilillä iskee päiviä kun tekisi mieli vain itke ilman minkäännäköistä syytä, välillä miehen jättämät sotkut saavat näkemään punaista ja siitä syntyy kunnon agre siivoamisen.
Ja "raskausajan ihanuus" -käsite, kuka helvetin Paula Sievinen senkin on keksinyt?! Voin rehellisesti väittää, etten ole itse kokennut sitä. Myönnän, että ennen raskautta odotin vain sitä hetkeä kun sievä vauvamaha saa minut hehkumaan ja näyttämään kauniilta. Sitä odotan vieläkin... Olo on raskas ja hengästynyt, jalkani tuntuvat turvonneelta, selkäni kukkii ja toisesta silmästä on puoliksi ripset karissut. Unohtamatta tietenkään selkäkipuja, jatkuvia mahakramppeja, ennenaikaisia supistuksia ja hirveitä happamia röyhtäyksia. Mitkään vaatteet eivät saa minua näyttämään nätiltä ja minulla on jatkuvasti huono "meikki-ja hiuspäivä". Aina kun huomaan tämmöisen "ihanuuden"se saa oloni masentuneeksi ja tekee mieli mennä vain sänkyyn sikiöasentoon. Olen koko ajan jatkuvan piristyksen tarpeessa, mutta kaikki tuntuvat vaativan rahaa. Olisihan minulla vielä kavereitten antama hierontalahjakortti käytettävissä, mutta ei hirveästi huvita mennä esittelmään näpyläistä selkää. Pystyisinkö edes rentoutumaan, kun vain hävettäisi ja säälittäisi hieroja parka, millaista selkä joutuu koskettelmaan. Aijon sen kuitenkin käyttää, kunhan saisin selkäni vähän parempaan kuntoon.
Onneksi Aleksi on osannut suhtautua minun mielenvaihteluihin hyvin ja on kyllä lohduttamassa. Välillä pelottaa tietty kauan hän jaksaa minun angstia katsella, vaikka olen kyllä yrittänyt tsempata ja piilotella tunteitani. Kaiken huipuksia ei lohduta ajatus, että nämä "ihanuudet" vain vielä pahenee tästä raskauden edetessä :D

Pientä purkautumista

En ole oikeastaan saannut mitään negatiivistä kommenttia raskauteeni liittyvää, mutta ihmiset jotka ei ole kokeneet raskautta tai kamppailleet josku painonsa kanssa saa kyllä ärsyyntymään. Osaan nauraa itselleni ja heittää läppää pallomahastani. On hauska kerätä "kateellisia" katseita tekemällä mahasta teline/pöytä, johon voi laskea lasin tai pitää kulhoa. Nauran omalle kömpelyydelleni, kun en mahdukkaan yhtä sutjakasti ovenraosta tai jääkapin ovi kimpoaakin takaisin kiinni törmätessään mahaani. Mutta välillä, kun vain haluisin puhua asiasta ja kertoa, että harmittaa niin nopea kropan muutos, tulee vain "olet raskaana" toitotusta. Kyllä minä sen tiedä. Tiedän, mistä mahan kasvunu johtuu. Tiedän, että se on vain väliaikasta. Ei minulle tarvitse sitä vakuutella, haluan vain ymmärrystä. Väkisinkin siinä tulee haikea fiilis, kun katsoo alkuvuoden tasasta hoikkaa massua, joka on puolessa vuodessa turvonnu ainakin kolminkertaiseksi ja vaakakaan ei ole enää alle 60kg lukemissa. Tiedän kyllä tilanteita, jossa ihminen ei voi ymmärtää kaikkea miltä toisesta tuntuu, mutta silloin pelkkä kuunteleminennkin auttaa. Noh, huumorilla tästä selviää :)

Viikolla 28 ja paino 65kg

Meidän suhteemme

Lukijan toiveesta päätin avata nyt hieman Aleksin ja minun suhdettani.
Tutustuimme aikoinaan n.4 vuotta sitten ollessamme samalla luokalla amiksessa. Vuoristorata alko jo ensimmäisen vuoden aikana. En ollut vielä kerennyt täyttää 18, joten koin, että minun kuuluisi vielä mennä ja tulla miten lystää. Suhde tuntui muutenkin etenevän liian nopesti. Monista hyvistä hetkistä ja rakastumisesta huolimatta päädyimme eroamaan, mutta "suhteemme" jatkui oikeastaan vielä toisenkin vuoden ajan ilman "seurustelu" nimikettä. Tapamme ja käyttäytymisemme toisiamme kohtaan eivät kokeneet muutosta, joten päätimme jatkaa seurustelua.
Seuraavan kerran suhteemme saikin kolauksen minun jäädessä inttileskiksi. Siitä alkoikin rankka vuosi. Uusi kouluni alkoi uudessa kaupungissa ja olin jälleen sinkku. Ikävöin Aleksi ja luulin kaiken palautuneen ennalleen hänen huoliessani minut takaisin, mutta ei. Kylmää kyytiä satoi ja erosimme kolmannen ja "viimeisen" kerran.
Kului vuosi. Olin päässyt Aleksista yli ja jotenkin ajauduimme kaveeraamaan ja sitä kautta "muistelemaan menneitä". Sitten tulinkin jo raskaaksi. Olihan minulla vanhat tunteet noussut uudestaan pintaan Aleksia kohtaan jo ennen raskautta, mutta en alkannut häntä painostamaan asiasta. Olin päättäny, että en vaadi Aleksilta mitään ja lapsen tulen pitämään. Yllätyksekseni Aleksi itse rupesi puhumaan yhteen muuttamisesta ja haluisi tarjota lapselle onnelliset vanhemmat. Myöhemmin kysyessäni oli hän miettinyt seurustelua ennen raskauttani ja eikä kuulema abortti ollut hänenkään mielessä.
Kesä ei kuitenkaan ollut helppoa aikaa asuesamme eri paikkakunnilla ja elin jatkuvassa epävarmuudessa tuleeko tästä taas mitään. Välillä tuntui, että olin yksin raskautteni kanssa. Kai jotenkin oletin, että nyt kun taas ollaan yhdessä niin kaikki muuttuu sormia napsauttamalla. Oikeastaan näin yhteen muuttamisen jälkeen voin sanoa, että uskallan olla jo varma suhteestamme ja tulevaisuuden suunniittelukin tuntuu helpommalta. Olen iloisesti yllättynyt, kuinka Aleksikin puhuu lapsen tulosta oma-aloitteisesti ja on muutenkin mukana raskaudessa. Vaikka Aleksi on samaa ikäluokkaa kanssani, niin ei hän kauhistele ajatusta tulevasta perhe-elämästä.
Ei meitä näköjään saa pidettyä erossa toisistamme. Vaikka lapsi meidät toikin jälleen yhteen, tulemme aina olemaan toistemme ensi rakkaus :)

Viikolla 26

Viimein löytyi aikaa tänne taas postailla. Muutama päivä on tässä mennyt lähinnä muuttaessa, kämpän laittamisessa kuntoon ja koulutöitä rutistaessa. Muuttokuormaan saatiin vielä ängettyä postista haettava äitiyspakkaus.

Kaiken tilpehöörin täkkien ym lisäksi pakkauksesta löytyi melko paljon vaatetusta.

Vaikka niitä vauvan vaatteita tuli hipelöityä ja mahan kasvaessa ajatus siitä, että lapsi on oikeasti tulossa tai pitäisin omaa lasta sylissä tuntuu vieläkin aika vieraalta. Vaikeaa sisäistää, että kohta täälläkin semmoine toukka pyörii. En osaa pelätä synnytystä tai yhteiseloa lapsen kanssa. Ajatukset tuntuvat pyörivän rahan ja koulun ympärillä, jotka kasaavat stressiä. Mieli on herkillä ja tulee ajoittan hetkiä, että itkun tuleminen on lähellä. Yhteiselo Aleksin kanssa on kyllä sujunnut yllättävän hyvin. Ainakaan riitätilanteita ei ole vielä tullut. Kiltisti se poika nyökkäili, kun kerroin mihin tulee mikäkin :)
Tiistaina tuli vierailtua uudessa neuvollassakin.Olin päättänyt jättää minulle oikeutetun sokerinrasituskokeen käymättä, mutta nyt sain neuvolatädiltä semmoisen käsityksen, että sinne olisi näköjään pakko mennä. Ei auta... Viikon päästä sinne sitten. Vaikka kohtuni oli kasvanut normaaliin tahtii, niin oli se kuulema hieman pikkuinen ja kapea, mutta ei ollut kuitenkaan ainakaan siihen puutumisen kokoinen. Taas oli Vellu aktiivinen sydänääniä kuunnellessa. Liiket ovat olleet kyllä nyt jo joka päiväisiä :)

Muutto lähestyy...

Muuttopäivä vain lähestyy ja kaikki asiat alkavat olla viimein hoidettu. Täytyy kyllä sanoa, että ei olisi kaikesta yksin selvinnyt. Ei ymmärrys riitä kaiken maailman sopimusjuttuihin, parempi oli paikan päällä käydä Aleksin kanssa hoitamassa asiat. Toisaalta tuli huojentunut olo, mutta stressaa ajatella kuinka paljon taas laskuja ropisee, vaikka on niistä ennenkin selvitty.
Kyllä huomaa, että hormoonit saa mielen herkistymään helposti, kuin meinasi itku päästä kuunnellessa vakuutustädiltä, mitä kaikkea lapselle voi sattua. Välillä tuli fiilis että "jes näin paljon saadaan rahaa jos lapsella on joku tai sattuu jotain", mutta äkkiä siinä havahtui, että kyllä mielummin terveen lapsen ottaa kuin mitään rahasummaa :) Saatin vielä If.ltä tossut onnitteluksi vauvan tulosta! :D

Ei ole kyllä ihan tytönnäköiset tossut mutta mutta... :D

Viikolla 24

Vaikka kuu ei olekaan vielä vaihtunut olen saannut hieman stressiä helpotettua. Vauvakirjan teko on toistaiseksi edennyt ilman suurempia muuttujia ja olen pysynnyt aikataulussa. Yritän nyt vähän ottaa rennommin ja saada pidettyä ajatuksia kasassa, vaikka tiedän, että ensi viikolla tulee olemaan kaikkea hommaa. Aleksikin tulee alkuviikosta minua moikkaamaan vielä ennen muutto. Saa loput asiatkin muuttoon liittyen hoidettua.
Päätin viimein vaihtaa raskausajan napakorun. Tilasin edullisesti korumaailman sivuilta yhden korun vaan, sillä pidänhän tätä vain raskauden ajan. Eiköhän sillä pärjää :D Tai noh, yhdestä tuli kaksi. Koru tuli nopeasti postissa, mutta en tiedä mitä ne olivat sille tehneet kun pallo ei vaan irronnut. Laitoinkin kyselevää meiliä, että olenhan yrittämässä avata sitä oikein. Avuista huolimatta en saannut korua auki. Hyvää asiakaspalvelua ainakin, kun laittoivat heti samana päivänä uuden korun postissa tulemaan (valmiiksi avattuna tällä kertaa).

Eihän se mikään erityisen nätti silmälle ole, mutta eipä törötä typerästi paidana läpi ja pitää reijän auki :)

Kiirettä pukkaa

Huoh... Olen kyllä huono blogipäivittäjä ja tämä elokuun aika ei kyllä helpota yhtään. Sain tuossa viime viikolla päräytettyä koulun taas käyntiin opinnäytetyön merkeissä. Ja mikäs olisikaan parempi opinnäytetyö aihe kuin vauvakirja! Motivaatiota kyllä löytyy sen tekoon. Saanhan sen kuitenkin lopuksi itselleni täytettäväksi. Kamppailua lähinnä käyn ajan kanssa, sillä tarkoitukseni on valmistua lokakuun lopussa ja opinnäytetyön tekoon minulla on huomattavasti lyhyempi aika paneutua kuin muilla. Viisi viikkoa minulle luvattiin aikaa sitä tehdä ja paskat, sanon minä. 1.9 pitäisi palauttaa jo kirjallinen osuus ja, että voisin sen tehdä on minulla oltava varsinainen työ aikalailla valmis. Aika on siis tiukoilla.
Kävin viikonloppuna hakemassa aineistoa vauvakirjaan Jyväskylästä porukoitten luota. Tuli sieltä samalla hommattua ensimmäiset mamapökät :D

Eipä joudu Vellu puristuksiin

Sain viimein vuokrasopimuksenkin postissa. Nyt on pistetty läjäpäin papereita eteenpäin, mutta en kuitenkaan saa vielä mielenrauhaa niistä, ennen kuin niistä on tullut päätökset. Muuttopäiväkin lähenee Aleksin kanssa, mutta muut siihen liittyvät asiat jätän kyllä aikalailla Aleksin huoleksi. Tähän pääkoppaan ei enään mahdu mitään :D

3. Neuvola

Vellun liikkeet ovat voimistuneet sekä tihentyneet, siitä saimmekin esimakua eilisellä neuvolakäynnillä kuullessamme potkujen ääniä. En tiedä herättikö neuvolatäti hänet painelemalla mahaani, mutta joka tapauksessa sain siitä koko päivän kestävän marssishow mahassani.
Neuvolatädiltä tulikin taas pino kaiken maailman lipilapilappusia. Lähinnä kelaa koskevista tuista. Niiden lisäksi pitäisi pikkuhiljaa rueta tekemään kelalle opiskeluihin liittyvä muutosilmoitus. Nimittäin kävin sunnuntain katsastamassa tulevaa asuntoamme vielä ja päätin sen sitten ottaa. Vuokrasopimuspapereita tässä vielä odotellaan sitten voi alkaa pistää kaikki lappuset eteenpäin. Jaksa niitä stressata nyt vielä enempää vaan keskityn tähän hetkeen ja huomiseen kouluun palaamiseen...

Baby Shower

Voi että miten ihanan yllätyksen kaverini järjestivät. Töistä päästyäni kotona odotti tervetulotoivotus Baby Shower -juhliin! Luvassa oli hyvää ruokaa, jälkiruuaksi kinder bueno-juustokakku sekä pientä ohjelmaa. Vauva- aiheista tietovisaa, pilttien maistelua ja vaipan laittoa sokkona ja lopuksi oli vaipanheitto, kenelle seuraavaksi Baby Shower -juhlat järjestettäisiin.

Kaverini olivat tehneet minulle suloisen vaippakakun ja kuulema olisi vielä luvassa lahjakortti raskausajan hierontaan :) Ihan paras piristys! Ensimmäistä kertaa tänä iltana myös olen tuntenut Vellun liikkeet kädellä tunnustelemalla.

Maaginen puoliväli

Raskauden puoliväli on viimein saavutettu ja toisessa ultrassakin tuli käytyä. Ensimmäisellä ultra kerralla en olisi halunnut lopettaa Vellun katselua, mutta tällä kertaa toivoin ultratädin olevan hieman nopeampi. Nimittäin selälteen ollessani iski aina ihan hirven huono olo ja naamaan tuskahiki. Semmoinen olo, kuin taju olisi pian lähtenyt. Ultratäti neuvoi menemään välillä kyljeltee, joka kyllä helpotti oloa.

20+1

Vellu voi hyvin ja oli kasvanut normaaliste eli laskettuaika piti paikkansa. Näillä näkymin olisi odotettavissa kuulema tyttön tuloa. Ei mitään pippelin tynkää sielä näyttänyt vilahtavan ainakaan :D

Facepalm ;D

Pientä reissailua

Noniin meni se viikonloppukin taas sutjakkaasti. Päätin lähteä Jyväskylään fiilistelemään Suomipop festareita siskon kanssa. Tai Kaija Koota ja ehkä vähän Cheekkiäkin katsomaan. Oli kyllä mukavaa päästä edes jossain kesän aikana käymään (muuten kesä onkin mennyt työssäoppimisten merkeissä). Tuli taas baarissäkin keikan jälkeen käyty. Taisi olla nyt kyllä viimeinen kerta raskauden aikana, kun lähden käymään missään klubilla. Vaikka ei tietty sielä kukaan pimeässä ja kännipäissään huomannut pönöttävää mahaani :D

Kaija ja Cheek-Tinakenkätyttö

Lauantaikin sujui todella nopeasti. Tuli vähän paistateltua auringossa ja sitten sisko tekikin minulle kynsihuollon. Harmi vain, ettei geelit pysy niin hyvin tai tekee nopeati ilmakuplia, sillä raskaana olevat eivät saa kuulema käyttää jotai ihme lakkajuttua, joka niitä estäisi :D

Kesäkynnet

Illemmalla lähdin vielä ajamaan n. 100km päähän mieheni luokse. Oli ihanaa saada ikävää lievitettyä ja oli muutenkin kiva pitkästä aikaa käydä sielä jumalan selän takana. Vaikka sainkin muistutuksen miksi asunkaan kaupungissä! Kesän ensimmäiset itikan pistot! Sainpahan matkamuistot sunnuntaina kotiin vietäväksi.

Syömishäiriö piinaa

Kropan muutokset huolettavat. Jätin tuossa jonkin aikaa sitten salitreenit sikseen porukoitten kehotuksesta ja omistakin syistä. Silloin minua ainakin piinasi jatkuva huimaus ja pahaolo, enkä saannut sitä salin jälkeistä "mielihyvän" tunnetta. Salilla käynti totta puhuen ahdisti. Ei ollut helppoa sielä katsoa itseään peilistä ja näyttää siltä, kuin olisi vain lihonnut. No ehkä parempi näin. Liikuntaa en kuitenkaan aio lopettaa. Olenkin saannut hankittua mukavat lenkkarit, joilla on tullut vedettyä pitkiä lenkkejä :) Ja kuhan säät vielä tuosta paranee niin voisi siirtää salitreenit puistoon!

Tuntuu, että vuoden salitreenit on mennyt hukkaan, jos ei saa pidettyä edes lihaksia yllä raskauden ajan. Lihakset eivät ole ainoa huolenaihe kehon muutoksissa. Luulen, ettei moni ymmärrä mitä joudun pään sisällä käymään läpi. Olen aikoinaan kärsinyt lievästä syömishäiriöstä. Aluksi salitreenit tuntui ahdistavalta tai ei oikeastaan se treenaaminen vaan painonnousu. Syömishäiriön aikana vaaka oli pahin "viholliseni". Määräsin itselleni aina minkä yli paino ei saannut nousta. Ainoa mitä söin oli vain yksi lämmin ateria, iltaisin rutisettiin vatsoja. Sain sen kuitenkin loppumaan ennen kuin se meni liian pitkälle. Opin myös hyväksymään painonnousun treenaamisesta. Sehän oli merkki vain siitä, että oli tullut tulosta ja olin oikeastaan ylpeä kuullessani terveydenhoitajalta olevani ensimmäistä kertaa normaalipainoinen :)
Sen sijaan keskivartalon pyöristymistä ei ole niin helppoa sulattaa tai varsinkin näin nopeaa! Väkisinkin palaa mieleen entiset fiilikset syömishäiriön aikana, vaikka tietenkään en siihen enään aiokkaan palata. Olen antanut itselleni luvan syödä ja herkutella. Saan muutenkin jatkuvaa huomautusta porukoilta, että olenhan muistanut syödä. Kyllä minä lapsen parasta ajattelen ja haluan, että se saa tarpeeksi ravintoa.
Lohdutan itseäni ajatuksella, että eiköhän tuo minun henkilökohtainen personal traineri (mieheni) pistä minut sitten ensi vuonna kuntoon :)

Masun kuulumisia

Viikot ovat kuluneet nopeasti. Hassua olla jo 4 kuukaudella. Kärsimättömänä kuitenkin odotan seuraavaa ultraa. Haluan nähdä sen pikkuisen! :) Olen alkanut välillä iltaisin tuntemaan Vellun liikkeitä. Ihmeellistä onttoa kuplintaa. Mietityttää mitähän kärrynpyörää se sielä vetelee :D Nyt on huomannut selkeämmin mahan kasvun ja se onkin alkanut tuntua kovalta. Pystyn tunnustelemaan, että vatsalihakset ovat alkaneet liikkua sivuille päin. Aleksi kuulema ei ole kiinnittänyt huomiota mahani pönötykseen, mutta tissit ovat kuulema kasvaneet ;D Vaakakin alkaa uhkaavasti näyttämään jo 60kg.

16+6

Huoh, kesäkunto...

Vaikka ei vielä järvet olekkaan lämmennyt, että olisi tullut rannalla käytyä, niin kyllä hieman on alkanut harmittaa kesäkunnon menetys. Tuli vuoden alusta tehtyä töitä kroppansa eteen ja sekin oli sitten turhaan. Piti hankkia kolme napapaitaakin, mutta eihän niitä enää kehtaa pitää. Nyt niitä napapaitoja on ilmestynyt kauppoihn vielä lisää kesän edetessä. Kuulostaa nyt angstitekstiltä, mutta raskaus on siinä vaiheessa, että näytän lähinnä lihonneelta. Menisi aika edes sen verran nopeammin, että olisi selvästi havaittava raskausmaha :D

Ei ole helppoa katsoa kuvia, miltä maha näytti ennen raskautta...

On tämä kesä vaikeaa aikaa olla raskaana. Niin mahtavia kelejä ollut, että tekisi mieli mennä terassille fiilistelemään lonkeron ja tupakan kera (vaikka en siis tupakoikkaan, mutta terassi fiilis...)

Olen alottanut hoitamaan masuani öljyämällä sitä ainakin kerran päivässä ceridalilla, minkä löysin laatikostani. Ainakin joissakin keskustelupalstoilla ihmiset olivat sitä suositelleet. Alkanut mietityttämään tuo napakorun laita, pitääkö vai eikö? Alkuun olin sitä mieltä, että ottaisin hyvissa ajoin pois, mutta nyt olen tullut toisiin ajatuksiin. Vaihdoin tuossa jo isompaan koruu, ettei heti pitäisi ruveta kiristämään. Ehkä voisi koittaa pitää korua koko raskauden ajan ja ostaa ihan raskaus ajalle tarkoitetun korun. Aika näyttää senkin, onnistuuko..? 

2. Neuvola

Eilen olikin toisen neuvolakäynnin aika. On se kumma, kun onnistuu saamaan kiireen aikaan vaikka neuvolla on tuossa ihan takapihalla. Tietenkin unohdan neuvolakorttinikin, kun se ei ollut pöydällä näkösällä. Se nyt ei onneksti käyntiä haitannut. En tiedä oliko oma neuvola tätini jo kesälomalla vai missä, mutta ainakin hänellä oli joku sijaisena. Verenpaine ja hemoglobiini olivat kunnossa, hieman sanomista tuli kun paino oli pikkasen pudonnut mahataudista johtuen.
Neuvolan täti ohjasi minut tarkastuksen jälkeen lääkärille, luulin sen koskevan vain suola-arvoja, mutta sain ilokseni kuulla, että oli gynekologisen tutkimuksen vuoro. Kaiken lisäksi huoneessa odotti suhtkoht nuori mies lääkärin takki päällä. Ensimmäisellä neuvolakäynnillä minulle sanottiin, että papa-koetta ei oteta raskauden aikana muuta kun ihan akuutissa tilanteessa. Lääkäri sen sijaan oli jo ihan innoissaan ottamassa minulta papa-koetta, mutta toppuuttelin, että vasta raskauden jälkeen mieluiten. Mitä järkeä sitä olisi ees tehdä nyt, vaikka sieltä jotain olisi löytynyt ei asialle kuitenaan voisi tehdä mitään raskauden aikana! Olen kuullut myös jotakin huhua papa-kokeen ottamisesta raskauden aikana, että se lisäisi keskenmenon riskiä. En ota kantaa onko väittämä totta vain ei, mutta kamalaa tietenkin jos niin kävisi. Lääkäri oli muuten mukava ja kyseli kaikkea, mutta olisin toivonnut hänen kertovan etukäteen mitä meinaa tehdä eikä vain "ota housut pois ja käy tuohon makamaan. Tehdään tuo gynekologinen tutkimus". Onneksi kyseessä ei ollut mikään hyvännäköinen lääkäri, mutta olisinpa silti osannut varautua tähän, niin olisin edes hiukan sheivannut paikkoja xD En tiennyt, että hän samalla kuuntelee sydänääniä yhtäkkiä vetää paidan ylös ja länttää geeliä masulle :D No kaikki kutenkin kuulosti normaalilta ja myöhemmin kävin sitten labrassa verikokeissa vielä.
Tänään soittelinkin niistä tuloksista ja kuulema vieläkin oli natrium arvot hieman matalat. Neuvola täti sanoi vielä kyselevänsä muilta olisiko niille syytä tehdä jotai ja sanoi huomenna soittelevansa, jos tarvetta. En kyllä käsitä mistä sekin voi johtua. En ole suolanmäärää vähentänyt (vaikka neuvollassa niin kehotettiinkin raskauden aikana tai melkeen totuteltava kokonaan suolattomaan ruokaan) ja salilla käyntikin on vähentynyt. Enään ei ole kyllä onneksi huimannut niin paljon, kuin sillon kun suola-arvot olivat vielä matalammalla. No eiköhän arvot palaudu itsestään kohdilleen, en usko, että niille nyt joutuisi mitään tekemään :)

Ylioppilasjuhlintaa

Huh huh nyt onkin selvitty takasin arkeen. Viikonloppu pyörähti tuossa pikkusiskon ylioppilasjuhlien merkeissä. Ei paljon kerennyt huilata :D Nythän olisi ollut tilaisuus päräyttää suvulle odottavansa lasta, mutta ei kyllä uskallus riittänyt ja en halunnut varastaa "päivän sankarin" huomiota. Sen lisäksi en halua olla paikalla, kun meidän mummo saa kuulla asiasta. Ei nyt jaksa mitään hössötystä :D Piti valita hulmuava mekkokin, ettei sukulaiset huomaisi mahani pönötystä tai tuskin ne olisivat muutenkaan mitään huomannut, mutta porukoilla pisti mahani silmään. Iskältäkin tuli niinkin reiluja kommenteja kun "kyl sä oot vähän pyöristyny" :D

Tuli tuossa pariinkin otteeseen baarissa käytyä. Oli ihan mukavaa välillä päästä irroittelee, vaikka ei se selvänä olo ole helppoa. Tietenkin tällä kertaa olisi ollut paljon vientiä, kun olen varattu ja ei saa juoda. Pitkästä aikaa juomiakin olisi tarjottu ihan huolella, ettei kännin saaminen rahasta olisi ollut kiinni. Perus mun tuuria. Noh tulee niitä juomareissuja vielä. Nyt odottelen jo juhannusta, että pääsisi Aleksin kanssa viettämään aikaa :)

Vuoristorataa

Kirjoittamisesta on taas kulunnut tovi. Raskauden eteneminen tuntuu pysähtyneen. Oikeastaan tuntuu, ettei olisi enää edes raskaana! Pahoinvoinnit ovat lähteneet kokonaan, ruoka maistuu enkä kiinnitä enää huomiota mahan pönötykseen. Välillä tulee kyllä todella turvonnut olo vaikka ei olisi itseään ähkyyn syönnyt. Hormoonit ovat ilmeisesti alkaneet hyrräämään, sillä välillä iskee hirveä makean himo ja taidan olla tavallista herkempi, kun saa vähän väliä itkua pidättää :D Olen saannut kilon takaisin mahataudista, mutta muuten paino ei ole oikeaastaan noussut vielä.
Parisuhderintamalla tuntuu olevan jatkuvaa vuoristorataa. Päässä pyörii niin miljoona asiaa, mitkä pitäisi selvitellä, mutta nekin ovat asioita mitä oikeastaan aika voi vaan näyttää. Kaukosuhde vaikeuttaa vain asioita. Aika on mennyt kyllä yllättävän nopeasti siitä, kun Aleksi muutti. Jotenkin ärsyttävintä tässä on kun ei tiedä aina millon näkee seuraavan kerran...

Ensimmäinen ultra

No niin, ensimmäinen ultra onkin takana ja taisi olla kyllä yksi elämäni hienoimmista hetkistä. En jotenkin osannut kuvitella sitä hetkeä, varsinkaan siinä mielessä, että sielä oikeasti on joku otus :D Nyt alkaa oikeasti sisäistämään ajatuksen, että ehkä se lapsi tekeekin tuloaan. Vellu oli yhtä velmu kuin tullessaankin. Alkoi naurattamaan sen pomppimiset ja se ei olisi kyllä millään antannut mittauttaa itseään. Ei kääntynyt vaikka kuinka hoitaja sitä tuuppi. Varmasti vanhempiin tullut, yhtä jääräpäinen :D Selvisi, että Vellu onkin vissiin nuorempi mitä luultiin, koosta päätellen. Aikaisempi laskettu aika oli 29.11, mutta nyt se siirtyi 7.12. Raukkaparasta tulee loppuvuoden lapsonen! Taisi se isäkin olla tyytyväinen, että tuli mukaan. Ei tämmöistä joka päivä nää :)

Ensimmäinen kuva pikkusesta. Vasta alle 5cm mittanen :)

Odotan jo innolla seuraavaa ultraa. Pääsee näkemään mitä pikkuselle kuuluu ja jos Vellu millään viitsisi vilauttaa kumpaa sukupuolta sieltä olisi odotettavissa :D

Nesteytystä, kiitos!

Pientä huolenpoikasta olen kerännyt alkaessani miettimään, saako Vellu tarpeeksi ravintoa. Raskauspahoinvoinnit ovat pahentaneet ruokatotumuksiani ja tehnyt minusta entistä nirsomman. On vaikea niiden jälkeen palata normaaliin rytmiin. Vielä sekin vaikuttaa, kun en ole saannut uudessa harjoittelu paikassa säännöllistä rytmiä syömiselle. Syön aika paljon jotain pieniä välipaloja estääkseni huonoa oloa.
Toissailtana aloin kärsimään hirveästä pahasta olosta ja myöhemmin rupesin oksentelemaan. Söin aikaisemmin mustaamakkaraa päivällä ja ajatelin sen johtuvan siitä, ettei se sopinutkaan mahalleni. Eikä tule kyllä sopimaan jatkossakaan! Ilta oli ihan hirveä, mikään ei pysynnyt enää sisällä. Yritin mennä aikaisemmin nukkumaan heti kun olo vähän helpotti, mutta ei auttanut, heräsin pahaan oloon. Olin niin väsynnyt ja tuskastelin kyyneleet silmissä. Kun oksentelu viimein loppu alkoi tavaraa tulemaan sitten toisesta päästä. Ei ollut siis enään kyse mistään raskauspahoinvoinnista, vaan ilmeisesti minulle oli puhjennut ärhäkkä vatsatauti. Siitä yöstä ei tullutkaan enään sitten mitään ja aamulla oireet vielä jatkoivat. Vasta illemalla rupesi pysymään banaani ja näkkäri sisällä. Tänään olisi pitänny käydä koululla, mutta jätin suosiolla väliin vaikka olo onkin nyt parempi. Syön kuitenkin vielä varovasti, sillä maha saattaa olla ärtynyt.
Kaikkea sitä pitää ihmisenkin kokea. Noh, nyt odotan innolla huomista, sillä nään viimein Aleksin. Aleksi oli iloisesti yllättänyt minut kertoessaan hänen pyytäneen maanantain vapaaksi, jotta pääsee ultraan ;) <3

Odottamaton ilta

Nyt on kyllä jaloissa semmoset tuntumat, että taisi mennä eiliset kyykyt nappiin. Salin jälkeen ei tullut vähään aikaa noustua sängystä ylös. Olin ajatellut venytellä illalla huolella, koska tiesin, etten tulisi kävelemään muuten seuraavana päivänä. Iltani kuitenkin sai odottamattoman käänteen...
Suihkun jälkeen aloin selaamaan puhelintani, mutta silmissäni oudot valohäiriöt haittasivat näkyvyyttäni, ajattelin sen johtuneen väsymyksestä. Viimein salkkarit alkoivat, joista tottapuhuen en muista mitään. Yritin samaan aikaa kirjoittaa Aleksille viestiä. Tiesin, mitä minun piti kirjoittaa, mutta oikeat sanat eivät vain tullut ja unohdin kaiken heti.

Hämmentävää...

Kerroin vieressäni istuvalla kämppikselleni, että en nyt tiedä mitä tapahtuu, ilmeisesti takkuilin puheessakin. Skrollatessani puhelintani peukalostani hävisi tunto ja hyvin pian koko kädestä. Siinä vaiheessa kämppikseni sanoi, että nyt lähetään acutaan. Yritin vakuutella, että ei tässä kai mitään ole. Sitten alkoi puutumana suunpielen ympärys, poski, vain toiselta puolelta ikenet ja kieli. Minua rupesi hengästymään kamalasti kävellessämme bussipysäkille. Yritin vielä sanoa, että tämä puutuminen on menossa jo ohi, ei minulla kuitenkaan enää mikään sielä vaivaa. Kämppis pysyi tiukkana ja totesi, että on hyvä mennä varmistamaan asia. 

Vastaanotolla minulle iski jäätyminen, en tiennyt mitä minun olisi pitännyt sanoa. Onneksi kaverini tuli turvakseni ja autto kertomaan tilanteen. En tiedä mikä minuun iski, mutta joku ihme paniikki sai minussa vallan, aloin änkyttämän, unohdin asioita ja lopuksi rupesi itkettämään. Pääsinkin heti hoitoon. Minusta otettin sydänfilmi ja verikokeet, sitten tulikin neurologi juttelemaan ja kyselemään asioita. Loppuajan olinkin aikalailla koneissa kiinni tarkaillussa ja odottamassa verikokeiden tulosta. Minua hävetti ja itketti ja halusinkin vain kotiin. Rauhoituttuani alkoinkin tutkaimelemaan koneiden piipityksia ja mitä lukemia sielä näytti. Tylsyyttäni aloin tahallani haukoilemaan henkeä ja katselin käyrinen pomppailua :D

Ilmeisesti minua vaivasi migreenin esioireet (koskaan en siis ole kärsinyt migreenistä) ja mahdolisesti raskauden aiheuttaman verenmäärän lisääntyminen elimistössä oli osuutta myös asiassa. Verikokeissa ilmeni, että suola-arvoni olivat kuulema liian matalat, mutta ei vielä niin huolestuttavat, että olisi tippaan pitännyt laittaa. Elikkä suolanmäärää pitää lisättä, syömisessä ei saa olla liian pitkiä taukoja, pitää syödä kunnolla, välttää äkillisiä nousuja (saattoi kyykyillakin olla osaa asiassa) ja neuvolassa pitäisi rueta tarkkailemaan suola-arvojani ym. Saan varmaan lisää pillerikehotuksia neuvolatädiltä... Kaiken kaikkiaan makoilinkin 4h acutassa, klo 00 minut laskettiinkin pois, vaikka alkuun uhkailivat pitää minua yön yli. Ihana ystäväni oli koko ajan onneksi odottamassa minua aulassa :) Jälkeenpäin sainkin kuulla kaikennäköisia asioita mm. sen, että ystäväni oli säikähtänyt oireeni kuulostavan aivoinfarktin oireilta. Kai sillä ja se, että olen raskaana takasivatkin minulle nopean hoidon :)

Viikolla 10

Pahoinvoinnit ovat viimein alkaneet helpottaa ja tänää aijon lähteä kokeilemaan miltä salitreenit maistuu. Muutenkin tässä alkaa kaikki pyörimään mallikkaasti ja tuntuu, että palaset alkavat loksahtelemaan paikoilleen. Maanantaina pääsin viimein kampaajallekkin saamaan hiuksilleni uutta ilmettä.
Eilen kävin ottamassa verinäytteen yhdistelmäseulontaa varten. Tämä ei vissiin ollut pakollista, mutta haluan varmistaa, että Vellu on kunnossa. Olisin kovasti halukas tietämään jo tulevan lapseni sukupuolen. Ei tullut neuvola tädiltä kysyttyä koska sen saisi tietää. Netistäkin tuntui olevan ristiriitaista infoa asiasta. Olen saannut käsityksen, että vasta 18vk saisi sen selville eli toisella ultrakäynnillä. Viikkoon 10 asti sikiö kehittyy samallalailla sukupuolesta riippumatta, joten periaatteessa en ihmettele, että toiset ovat saanneet tietää sukupuolen aikaisemmin kuin toiset. Jossainhan sen pitäisi vissiin näkyä :D
Itse olen alkanut huomaamaan, että mahakin tuntuisi alkaa kasvamaan. Ikävästi se ainakin painaa tällä hetkellä rakkoa.

Pientä pönöä?

Henkistä pahoinvointia

Kiinnostuneena aloin lukemaan neuvolasta saamaani raskautta käsittelevää kirjaa. Ei mennyt aikaakaan ku se sai minulle surullisen ja masentuneen olon. Heti kirjan alkuvaiheessa oli juttua tulevalle isälle, yleistä infoa ja siteen luomista lapseen jo ennen syntymää.

”Iso osa tulevista isistä tulee mukaan lääkärintarkastuksiin, noin 90% osallistuu neuvolakäynteihin, suurinpiirtein 70% synnytysvalmennukseen ja 97% on läsnä ultraäänitutkimuksissa. Isät kertovat olevansa iloisia siitä, että lähtivät mukaan.”

Kurja ajatella olevansa juuri se odottava äiti, jonka tulevan lapsen isä ei kuulu näihin. Olen muistutellut Aleksi lähestyvästä ultrasta, mutta hän ei yksinkertaisesti halua olla tukenani tässä prosessissa. Vai mitä muuta voi päätellä, jos toinen keksii verukkeeksi ”en tiedä miten työt menevät”? C'mon!!! Pomo on oma isä, eikä tämäkään info ole tullut mitenkään lyhyellä varotusajalla. Toinen syy oli sitten tämän jälkeen välimatka. Onko se matka sitten niin paha, että ei voi nähdä kumppaniaan edes kerran kuukaudessa?

Sanoin tässä aikaisemmin Aleksille, että epäilen hänen halua olla kanssani ja olisi mieluisaa, jos hän osoittaisi sen omalla tavallaan. Hänelle se taisi mennä lähinnä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos tuosta äskeisestä päätellen. Aleksi päätti käyttäyty niinkin kypsästi ja tiuskaista, ettei jaksa tapella kanssani, vaikka ei semmoisesta ollut kyse. Kerroin lähinnä miltä minusta tuntuu ja aloin kyseenalaistamaan hänen asioiden tärkeysjärjestystä. Tarjosin hänelle mahdollisuutta osoittaa välittämistä ja tukea minua kohtaan. Noh, taisin saada vastauksen mieltäni painavaan asiaan. Aleksi todella haluaa olla kanssani vain lapsen takia ja kuvittelee selviävänsä helpommalla ja pienemmillä kustannuksilla. Taitaa olla nyt näin, että tulevat neuvolat, ultrat ym hoidettavat asiat ovat vain minun harteillani. Onneksi minulla on sentään läheisiä autamassa ja tukena.

1. Neuvola

Tänää siis oli ensimmäinen neuvolla käynti. Yllätyin, ettei neuvolan täti ollutkaan niin elämäänsä kyllästyneen oloinen, millaisen käsityksen olin saannut hänestä puhelimitse. Mukavahan tuo oli eikä minkäännäköistä moraali saarnaa, minkä olin yleensä tottunut lääkäreiltä kuulemaan. Kaikki arvot olivat kohdillaan ja muutenkin perus terve olen. Ainoat huomautettavat tulivat vitamiinien ja kalsiumin saamisesta. Pitäisi kuulema lähteä apteekkiin hakemaan hieman pillereitä. Ja lippusia lappusia tuli kotiin luettavaksi.

Nyt on alkanut hirveästi kiinnittämään huomiota odottaviin äiteihin ja lastenrattaita tyntäviin vanhempiin. Tunnen itseni melko nuoreksi tähän prosessiin verattuna niihin, kun tuntuu että nykyään kaikki odottavat ovat 30 iän hujakoilla. Neuvolan täti sanoi, että minulla on kuulema ihanne ikä tulla juuri raskaaksi, kun se tapahtui niin nopeasti ja yllättäen.

Mutta niin en oikeastaan ainakaan nyt saannut mitään rajoitteita saliohjelman suhteen. Vatsan liikarasitusta pitäisi kuulema välttää ja hyppimiset ja pomppimiset alakavat todennäköisesti tuntua epämiellyttäviltä. Treenaamisesta on ruvennut tulemaan hankalaa. Toissapävänä sainkin jättää treenit kesken pahoinvoinnin takia huoh... Onneksi kuitenkin pahoinvointi on helpottanu verrattuna viimeisiin pariin viikkoihin. Huimaus on lisääntynyt ja olen alkanut tuntea itseni rumaksi. Sen lisäksi, että kärsin juurikasvusta (koska koululta ei ole tullut vielä ruokarahoja) on myös naamani ruennut kukkimaan. Odotankin, että tulee hämärää niin voinlaittaa kunnon pakkelikeroksen ja lähteä vapun viettoon. Vapusta puheen ollen päätettinkin kämppiksen kanssa mennä tänään moikkaamaan paria kaveria ja huomenna vappulounaalle :) Mukavia vappuja!

Sekavia ajatuksi

Viime viikon kirjoittelut ovat hieman jänneet, sillä en ole pahemmin jaksanut istua koneen ääressä. Viikko meni aurinkoisissa merkeissä. Tuli nautittua kesän ensimmäinen irtopallojäätelökin Jyväskylän satamassa exäni kanssa vai pitäisikö sanoa nykyisen poikaystävän. Olin odottanut ainakin viikon ajan, että näkisin exäni ja saisimme puhuttua asioita selväksi. Yllätyin kuinka vaikeaa minun oli saada sanoja suusta ja ottaa asia esille. Saimme sovittua, että aloitettaisiin puhtaalta pöydältä, mutta en jäännyt kuitenkaan vakuuttuneeksi siitä yrittääkö hän tosissaan minun kanssa vai sitten vain lapsen takia. Olisin ehkä toivonut sanoja/tekoja enemmän ja jotakin vakuuttelua.
Menimme illemmalla porukoille syömään, kun isosiskonikin saapui miestään esittelemään. Kaikki sujui hyvin, porukatkin näkivät pitkästä aikaa exäni, poikaystäväni kumpi hän nyt on? Sanotaan vaikka Aleksiksi (nimi muutettu). Porukat ottivat siis Aleksin hyvin vastaa kaikista menneistä huolimatta. Aika tuntui lyhyeltä, minkä sain viettää hänen kanssaa ja olinkin hieman pettynyt hänen mentyä jatkamaan iltaa poikien kanssa. Kyllä sen ymmärrän, että hän haluaa niitäkin välillä nähä, mutta hänellä on kuitenkin suurempi todennäköisyys nähdä heitä useammin, kuin minua välimatkasta johtuen. En tiedä milloin näemme seuraavan kerran, enkä sitä kuinka tosissaan hän on kanssani. Tämän perusteella en ainakaan pystyis vielä muuttamaan Aleksin kanssa yhteen. Tunteeni ovat kuitenkin aikoja sitten nousseet pintaan Aleksia kohtaan, mutta luulen, että minun täytyy oppia rakastamaan häntä uudelleen. Vain aika voi näyttää mitä tästä lopulta tulee...
Eilen kotiuduin taas tänne Tampereelle mukana pieni vieras :)

Siskon koira tuli tuomaan hieman piristystä muutamaksi viikoksi.

Jes, kyllä tää tästä!

Aikaisempi postaus tosiaan jäi aika kiireellä kirjoitetun näköiseksi huonosta olosta johtuen. Jatkuva etova olo ei tunnu miltään siihen päivään verrattuna :D Rannekkeista ilmeisesti on ollut apua, vaikka niitä alkuun epäilinkin. Pahoinvointirannekkeen toimivuus perustuu lisäämällä painetta ranteen akupainepisteeseen (Nei-Kuan-piste). Ilmeisesti näitä voi käyttää ihan muussakin pahoinvointi tilanteessa. Suosittelen! Ei ole näinä parina päivänä laatta lentänyt ja tänään alkoi viimein ruokahalu vähän paranemaan, söin pitkästä aikaa kunnolla niin, että nälkäkin lähti.
Tänään lähdettiin äitin, iskän ja Elli koiran kanssa käymään Nurmeksessa, Mummolassa. Hieman jänskätti näiden olojen takia, mutta eiköhän tämä tästä. En ajatellut kertoa vielä isovanhemmilleni raskaudestani vielä näin alkuvaiheessa.
Mutta niin Vellu on siis noin 4vk ikäinen katkarapusykkyrä. Vaikea ajatella kuinka nopeasti tämä mötikkäkin kehittyy. Herranen aika nyt jo silmät ja korvat! tällä viikolla pitäisi myös pienen katkaravun elimet kehittyä ja havaittavissa olisi myös raajojen nypykät. Milloinhan tämän alkaa oikeasti sisäistämään?
Olen iloinen kuinka hyvin perheeni on ottanut tämän asian. Varsinkin iskä! Hän kyselee voinnistani ja vitsailee muutenki minun "teiniäitiydestäni" :D Vaikka siis tosiaan tänä vuonna täytän jo 22 vuotta joulun alla. Ja äitilläkin tuntuu olevan koko ajan kiikarit osoittamassa mahaani. Jatkuvaa kyselyä mahtuuko housut? Näkyyköhän maha jo siskon ylpärijuhlissa? Ym. Noh tätä se ilmeisesti teettää tuleville isovanhemmille :D

Viikolla 7

Olen tämän viikon viettänyt porukoitteni luona Jyväskylässä ja onneksi niin. Aikaisemmin kerroin minut kohdanneesta pahoinvoinnista, unohtakaa se! Sillä se ei ole mitään verrattuna tämän päivän olotilaan. Olin edellisyön nukkunut todella huonosti, jatkuva huono olo valvotti ja pyörin vain niskat kipeäksi sängyssä. Siskoni oli juuri lähdössä kouluun, kunnes tajusin, että nyt on pakko nousta, pakko päästä vessaan. Ja niin päiväni alkoi mukavasti heti ensimmäisenä oksentamassa. Kamala hapan maku valtasi suuni session jälkeen ja päätinkin peittää sitä banaanilla. Ei aikaakaan, kun banaanikin tuli ylös. Ruoka ei pysynnyt sisällä seuraaviin muutamiin tunteihin ja olinkin tuomittu makaamaan koko päivän sohvalla. Neljä kertaa oksensin ennen kuin äitini tuli kotiin. Sain pidettyä tällä kertaa banaanin palat ja näkkärin sisällä. Äiti kävi apteekissa ostamassa minulle pahoinvointi rannekkeet.

En vielä toistaiseksi ole huomannut mitään apua, mutta voi johtua myös tyhjästä mahasta.

Olen väsynnyt ja olo on itkuinen. Varsinkin nyt kaipaan tukea ja huolenpitoa. Huomenna tulee olemaan taas pitkä päivä, kun äiti ei ole holhoomassa. Jaarittelisin vielä lisää, mutta pakko tästä on mennä taas pitkäkseen. Otankin banaanin ja mehua sängyn viereen, jos se edesauttaisi nousemista aamulla. Toivottavasti huomenna olo on parempi...

Pahoinvointia

Tämä vielä tästä puuttuikin... Olin ennen raskautta jo tuumannut, ettei juominen enää pahemmin kiinnosta krapulan ja tyhmyyksien tekemisen takia. Mutta mitä iloa tästäkin juomattomuudesta on, kun joutuun heräämään joka aamu darramaiseen pahoinvointiin, jota jatkuu pitkin päivää!? Pahoinvointiin auttaa usein syöminen, mutta arvatkaa tekeekö pahemmin mieli pistää mitään suuhun, kun tuntuu, että se on kuitenkin hetken päästä takaisin pöydällä vähän toisenlaisessa koostumuksessa.
Olen myös jatkuvasti väsynyt. Eilen otti päähän surkean salitreenin takia. Heti alkuun haukotuksille ei vain tullut loppu. Painot tuntuivat entistä raskaimmilta. Olin voimaton. Kun aloin päästä hieman vauhtiin iski hirveä huimaus. Silmissä sumeni ja tuntui, että kohta lähtee jalat alta, mutta minä en lopettanut vaan hoitaisin treenin loppuun. Kunnes lopulta saapui uusi läheinen "ystäväni", pahoinvointi!!! Taisinkin jo tässä todeta, etten tämän jälkeen halua tulla ikinä raskaaksi :D
Tänään koittaa exälläni muuttopäivä reilun 200km päähän Tampereesta. Jos pahoinvointi ei ottaisi koko ajan valtaa, niin olisin entistä haikeammin mielin tai sitten en ole vielä sisästänyt asiaa. Lohduttaa ajatus, että onneks hän tulee takaisin, sillä exäni menee tekemään porukoille kesäksi töitä. Kolme kuukautta on silti pitkä aika ja olisin kyllä mielummin pitännyt hänet lähellä tukena ja turvana. Noh, enköhän minä häntä nää menen ensi viikolla itse porukoille Jyväskylää niin on ainakin paremmat mahdollisuudet nähdä. Ja toivon hänen tulevan minuakin tänne Tampereelle moikkaan. 19.5 on ensimmäin ultra, jossa hänen tukensa merkkaisi todella paljon.
Juttelin tässä yks päivä opettajani kanssa ja kerroin tilanteestani. Tarkoitukseni olisi valmistua joulukuussa, mutta olisi mahdollista saada todistus jo lokakuussa, mikäli kävisin syksyn harjottelun kesällä. Tämähän sopisi, vaikka joutuis elämään kesän opintotuella, mikä ei ole paljon paskaakaa. Mutta parempi vaihtoehto se silti olisi, kuin että minulla jäisi pari kurssia uupumaan, sillä tuskin enää vuoden parilla viimeisillä kuukausilla pahemmin olisi koulussa. Laskettu aikani ajoittuu johonkin marraskuun loppuun.

Tänään vietämme kämppikseni synttäreitä. Olen päättänyt, etten aijo kertoa vieraille raskaudestani. Antibiottikuuri olisi toimiva syy juomattomuudelleni, mutta en silti haluisi alkaa selittelemään
lähi-/sairaanhoitaja opiskelijoille mikä minua vaivaisi. Joten ajattelin nyt esittää juovani. Toivottavasti känniset ihmiset eivät tätä huomaa :D

Viikolla 6

Tajusin tässä, että minulla oli ilmeisesti ollut yksi raskausoire lisää, nimittäin painon putoaminen. Noin pari viikkoa sitten havaitsin, että minulla on pudonnut noin 4kg painoa. Ajattelin sen johtuneen salilta, sillä olin tammikuussa päättänyt saada itseni kesäkuntoon ja ruvennut polkemaan treenin jälkeen 30min crosstrainerilla. Kunnes tuli pari muuttujaa... Nyt kuitenkin kadonneet 4kg ovat tulleet takaisin ja aloitus painoni tälle "muuttujan" seurannalle on 58,5kg.

Olen alkanut kutsua tätä solumöhkölettä Velmu Velluksi (tai välillä se on kapinallinen tai pikku paskiainen, joka ihan piruuttaan haluaa tuhota mun tulevan kesän rantakunnon :D). Mutta niin Vellu on siis nyt päälle 3vk ikänen. Hassua ajatella, että noin tämän viikon aikana Vellun pieni sydän alkaa lyömään ja jopa loppuviikosta olisi odotettavissa aivojen kehittymistä.

Minulla ei ole ilmennyt pahemin uusia raskausoireita jatkuvan palelun ja alamahakipujen lisäksi. Hieman etova olo on ollut, ettei pahemmin tee mieli mitään syödä. En tiedä onko kovin lohduttavaa ajatella, että ei tule menkkoja 9kk, kun kuitenkin joutuu kärsimään vastaavista kivuista :D

Asian tuominen muille ilmi

Heti saatuani tietää raskaudesta laitoin kämppikselleni ja exälleni viestiä asiasta. Onnekseni sain positiivisen vastaanoton. Kämpikseni oli iloinen puolestani, sillä tiesi minun kuitenkin haluavan sitä. Exänikin tuntui olevan ainakin tyytyväinen saadessaan varman vastauksen. Shokkihan se oli kummallekkin :D Vielä olisi pahin vaihe edessä... Porukoille kertominen!
Mulla oli viikonloppusuunnitelmana lähteä Stadiin isosiskon luokse pikkusiskon kanssa. Ajattelin sielä kertoa kummallekkin kasvotusten, mutta kuitenkin musta tuntui, että äitin pitäisi saada tietää asiasta ensimmäisenä. Tarkoitus oli mennä pikkusiskon kanssa samalla junalla stadiin. Siskoni juna lähti Jyväskylästä ja odotinkin, että äiti oli saannut heittää hänet asemalla, sitten soittaisin. Sanotaan nyt näin, että äitini ei ihan odottanut kuulevansa, että hänestä tulisi mummo :D Olin iloinen, etten saannut mitään moraali sarnaa. Olihan äitini sitä mieltä, että iloinen uutinenhan se on, mutta huolissaan tietty oli minusta. Niin kuin ainahan ne äidit :) Iskä kuulema oli mennyt hiljaiseksi, joten en yhtään tiedä vielä miten hän loppujen lopuksi on ottanut asian. Eiköhän se selviä, kun seuraavan kerran menen Jklään käymään.
Noh, illalla koitti jännittävin vaihe. Olin ajatellut, että ekaksi rauhoituttaisiin ja syötäisi ennen kuin kerron.

 "Mulla olisi yks juttu..." aloitin.

 "Sä oot raskaana." Pikkusiskoni heitti läpällä.

Sitten tulikin se kiusallinen hetki, myöntäessäni. Isosiskoni reaktio sai minulle semmoisen fiiliksen, että halusin vain kotiin takaisin ja äkkiä. Pakko oli saada hetki olla itsekseen. Menin suihkuun lattialle istumaan. Tuntui, että olisi pitännyt laittaa mielummin vaikka heille viestiä asiasta. Äitikin soitteli ja hän oli kyllä sitä mieltä, että oli hyvä asia kertoa. Ja tajusin sen kyllä itsekkin, sillä olisi vaikea salailla mahakipuja, väsymystäni ja ruokasuositusta raskaana olevalla. Muille en vielä aijo kertoa raskaudestani, sen ollessa niin alussa vasta.

 Huoh, muutenkin olen huono noudattamaan ruokavalioita, niin pitäisi ruveta miettimään mitä kaikkea voi syödä. Taitaa olla helpompi vain tyrkätä lappu tarjoilijan käteen ja sano "jotain vaan, mikä sopii näihin"

Lauantai iltana meidän siskosten pitikin lähteä vähän viihteelle, itse tietysti olin selvinpäin. Itselle iski kumma fiilis. Tuli jotenkin turvaton ja vainoharhainen olo. Miehet olivat ihan hirveitä. En halunnut minkään näköistä kosketusta niiltä, normaalisti olisin työntänyt ne pois. Pelkäsin joutuvani jonkin näköiseen "vaaratilanteeseen". Minun oli ihan pakko otta rappusten yläpäässä kaiteesta kiinni, ettei kukaan työnnä minua alas ja saisin jonkun keskenmenon (syytän tästä salkkareita). Ahdisti niin paljon, että lähdinkin yksin siskoni kämpille aikaisemmin. 

Viikonloppu sujui kaikken kaikkiaan kuitenkin ihan hyvin loppujen lopuksi. Saimme puhuttua raskaudestani ja heittämään huumoria asiasta :)

Kai se on uskottava?

Noin viikko sitten launtaina olin sopinnut menevän kaverini kanssa elokuviin ja ehkä parille tuopposelle. Mieltäni kuitenkin kaiversi voinko juoda? Kyllä, menkat olivat myöhässä ja epäilykseni olivat herännyt. Olin etsiskellyt netistä mahdollisia alkuraskauden oireita. Olin kärsinnyt iltaisin alavatsakivuista, mutta ajattelin niiden johtuneet e-pillereistä, joiden syömisen olin lopettanut. Sitten oli nämä vilunväreet, mutta uskoin vain rupeavani kuvittelemaan kaikenmaailman oirita. Kävinkin sitten lopulta ostamassa apteekin raskaustestin, jotta saisi suljettua sen mahdollisuuden pois.
Elikkä siis pissaa tikkuun ja venaa tulosta. Ei pitäisi olla vaikeaa...

Okei selkeet kaksi viivaa pitäis ilmestyy.

10 sekunnin odottelun jälkeen totesin, että... En ole raskaana. Toinen viivahan on selvästi haaleampi. Helpottuneen pettyneenä laitoin exälleni viestin "älä pelkää ei susta tuu isää". Kävin vielä viiden minuutin ajan kurkaamassa testiä onko tulos jotenkin muuttunut. Lopulta heitinkin sen roskiin ja lähdin viettämään kaverin kanssa iltaa hyvin mielin.

Seuraavana päivänä olin juuri lähdössä salille, kunnes yhtäkkiä mieleeni tuli sana "haamuviiva". Olin varmasti lukennut sen jostain keskustelupalstoilla. Aloin taas googlettamaan ja päädyin taas keskustelupalsoille jossa oli samanlaisia kuvia, kuin mun raskaustestistä. Ihmiset olivat kertoneet, että viiva vahvistuu raskaushormoonin lisääntyessä. Mieleeni ei tullut muuta kuin "voii paska...". Kämppikseni tuli sinä iltana reissusta, jolle kerroin aika pian epäilyksestäni. Luimme raskaustestini käyttöohjeita ja pohdimme tätä asiaa. Ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin tehdä testi uudelleen. Yöunista ei sitten sen jälkeen tullutkaan enää mitään. Väsymys painoi mutta mieli ei saannut rauhaa. Maanantaina oli jatkuva kuumotus päällä päästä töistä nopeasti kotiin tekemään uusi testi. Tämäkään testi ei antanut kaipaamaani mielenrauhaa...

Viiva oli kyllä tummempi kuin aikaisemmassa testissä, mutta silti haalea.

Huoh... Piinalle ei tullut vain loppu ja päätin, että en usko ennen kuin joku ammatti-ihminen kertoo tuloksen. Illalla varoittelinkin exääni, että tämmöinen mahdollisuus on sittenkin olemassa, josta sain vastauksen "alko pelottamaan". Samantien tuli paska fiilis, ajatellen ettei exäni haluaisi tätä mahdollista lasta. Ilmoitinkin hänelle, jos nyt ollaan pieniin päin, niin en velvoittaisi häntä mihinkää ja aijon vielä mennä labraan varmistamaan asian.

Tiistaina minulla oli muusta asiasta lääkäriaika, jonka lopuksi näytin lääkärille raskaustestiä, mitä tämä tarkoittaa. Lääkäri antoi minulle neuvolan numeron ja käski kysymään sieltä jatko toimenpiteitä. Soitinkin samantien. Neuvolatädin mielestä tämä oli ihan selvätapaus ja halusi jo rueta varaamaan ensimmäistä neuvola aikaa ja ultraa. Noh, ensimmäinen nauvola aika varattiinkin kuun viimeiselle päivälle. Ultraa en vielä halunnut varata, koska en ollut kuitenkaan 100% varma raskaudesta. Puhelun jälkeen asia alkoi tuntumaan todelta ja illalla varasinkin vielä labra-ajan seuraavalle päivälle. 

En halunnut mennä nukkuman, koska tiesin ettei unen saamisesta tulisi kuitenkaan mitään. Oloni oli kuitenkin kevyempi, sillä olimme exäni kanssa pystyneet laskemaan jo huumoria tästä asiasta. Että semmoinen aprillipila... :D

Torstai aamu lähtikin jännittävissä merkeissä käyntiin, sillä olin menossa hakemaan labrakokeiden tulokset. Pakko kyllä myöntää, että odotin kyllä positiivistä vastausta, koska silloin olisi alkanut uusi epätietoisuus. Mikäs helvetti muo sitten vaivaa? Mahakivut olivat hirveitä eikä menkkoja kuulunut. Mutta siitä huolimatta olin myös varautunut negatiiviseen tulokseen.

Ei voinnut kun pärähtää ilonkyyneleet saadessani positiivisen paperin kouraani. Kai se on viimein pakko alkamaa uskoa, että täällä sisällä on alkanut tapahtumaan jotain ;)