Viikolla 30

En haluaisi kirjoittaa mitään angsti tekstiä, koska en itsekkään jaksa semmoisia pahemmin lueskella, mutta ei tästä blogin päivittämisestä tule mitään, jos mietin vain millaista tekstiä lukiat haluavat. Olen jatkuvasti ihme masis tuulella. Pienet vaivat ja vastoinkäymisesesti saavat minut hautautumaan peiton alle. Naiset, jotka eivät ole kokeneet raskaushormoonien vaikutusta voivat ajatella esim millaisia hormooni angsti-itku-kiukku-masiksia menkat saavat aikaan ja kuvitella samanlaista fiilistä joka toinen päivä. Väilillä iskee päiviä kun tekisi mieli vain itke ilman minkäännäköistä syytä, välillä miehen jättämät sotkut saavat näkemään punaista ja siitä syntyy kunnon agre siivoamisen.
Ja "raskausajan ihanuus" -käsite, kuka helvetin Paula Sievinen senkin on keksinyt?! Voin rehellisesti väittää, etten ole itse kokennut sitä. Myönnän, että ennen raskautta odotin vain sitä hetkeä kun sievä vauvamaha saa minut hehkumaan ja näyttämään kauniilta. Sitä odotan vieläkin... Olo on raskas ja hengästynyt, jalkani tuntuvat turvonneelta, selkäni kukkii ja toisesta silmästä on puoliksi ripset karissut. Unohtamatta tietenkään selkäkipuja, jatkuvia mahakramppeja, ennenaikaisia supistuksia ja hirveitä happamia röyhtäyksia. Mitkään vaatteet eivät saa minua näyttämään nätiltä ja minulla on jatkuvasti huono "meikki-ja hiuspäivä". Aina kun huomaan tämmöisen "ihanuuden"se saa oloni masentuneeksi ja tekee mieli mennä vain sänkyyn sikiöasentoon. Olen koko ajan jatkuvan piristyksen tarpeessa, mutta kaikki tuntuvat vaativan rahaa. Olisihan minulla vielä kavereitten antama hierontalahjakortti käytettävissä, mutta ei hirveästi huvita mennä esittelmään näpyläistä selkää. Pystyisinkö edes rentoutumaan, kun vain hävettäisi ja säälittäisi hieroja parka, millaista selkä joutuu koskettelmaan. Aijon sen kuitenkin käyttää, kunhan saisin selkäni vähän parempaan kuntoon.
Onneksi Aleksi on osannut suhtautua minun mielenvaihteluihin hyvin ja on kyllä lohduttamassa. Välillä pelottaa tietty kauan hän jaksaa minun angstia katsella, vaikka olen kyllä yrittänyt tsempata ja piilotella tunteitani. Kaiken huipuksia ei lohduta ajatus, että nämä "ihanuudet" vain vielä pahenee tästä raskauden edetessä :D

Pientä purkautumista

En ole oikeastaan saannut mitään negatiivistä kommenttia raskauteeni liittyvää, mutta ihmiset jotka ei ole kokeneet raskautta tai kamppailleet josku painonsa kanssa saa kyllä ärsyyntymään. Osaan nauraa itselleni ja heittää läppää pallomahastani. On hauska kerätä "kateellisia" katseita tekemällä mahasta teline/pöytä, johon voi laskea lasin tai pitää kulhoa. Nauran omalle kömpelyydelleni, kun en mahdukkaan yhtä sutjakasti ovenraosta tai jääkapin ovi kimpoaakin takaisin kiinni törmätessään mahaani. Mutta välillä, kun vain haluisin puhua asiasta ja kertoa, että harmittaa niin nopea kropan muutos, tulee vain "olet raskaana" toitotusta. Kyllä minä sen tiedä. Tiedän, mistä mahan kasvunu johtuu. Tiedän, että se on vain väliaikasta. Ei minulle tarvitse sitä vakuutella, haluan vain ymmärrystä. Väkisinkin siinä tulee haikea fiilis, kun katsoo alkuvuoden tasasta hoikkaa massua, joka on puolessa vuodessa turvonnu ainakin kolminkertaiseksi ja vaakakaan ei ole enää alle 60kg lukemissa. Tiedän kyllä tilanteita, jossa ihminen ei voi ymmärtää kaikkea miltä toisesta tuntuu, mutta silloin pelkkä kuunteleminennkin auttaa. Noh, huumorilla tästä selviää :)

Viikolla 28 ja paino 65kg

Meidän suhteemme

Lukijan toiveesta päätin avata nyt hieman Aleksin ja minun suhdettani.
Tutustuimme aikoinaan n.4 vuotta sitten ollessamme samalla luokalla amiksessa. Vuoristorata alko jo ensimmäisen vuoden aikana. En ollut vielä kerennyt täyttää 18, joten koin, että minun kuuluisi vielä mennä ja tulla miten lystää. Suhde tuntui muutenkin etenevän liian nopesti. Monista hyvistä hetkistä ja rakastumisesta huolimatta päädyimme eroamaan, mutta "suhteemme" jatkui oikeastaan vielä toisenkin vuoden ajan ilman "seurustelu" nimikettä. Tapamme ja käyttäytymisemme toisiamme kohtaan eivät kokeneet muutosta, joten päätimme jatkaa seurustelua.
Seuraavan kerran suhteemme saikin kolauksen minun jäädessä inttileskiksi. Siitä alkoikin rankka vuosi. Uusi kouluni alkoi uudessa kaupungissa ja olin jälleen sinkku. Ikävöin Aleksi ja luulin kaiken palautuneen ennalleen hänen huoliessani minut takaisin, mutta ei. Kylmää kyytiä satoi ja erosimme kolmannen ja "viimeisen" kerran.
Kului vuosi. Olin päässyt Aleksista yli ja jotenkin ajauduimme kaveeraamaan ja sitä kautta "muistelemaan menneitä". Sitten tulinkin jo raskaaksi. Olihan minulla vanhat tunteet noussut uudestaan pintaan Aleksia kohtaan jo ennen raskautta, mutta en alkannut häntä painostamaan asiasta. Olin päättäny, että en vaadi Aleksilta mitään ja lapsen tulen pitämään. Yllätyksekseni Aleksi itse rupesi puhumaan yhteen muuttamisesta ja haluisi tarjota lapselle onnelliset vanhemmat. Myöhemmin kysyessäni oli hän miettinyt seurustelua ennen raskauttani ja eikä kuulema abortti ollut hänenkään mielessä.
Kesä ei kuitenkaan ollut helppoa aikaa asuesamme eri paikkakunnilla ja elin jatkuvassa epävarmuudessa tuleeko tästä taas mitään. Välillä tuntui, että olin yksin raskautteni kanssa. Kai jotenkin oletin, että nyt kun taas ollaan yhdessä niin kaikki muuttuu sormia napsauttamalla. Oikeastaan näin yhteen muuttamisen jälkeen voin sanoa, että uskallan olla jo varma suhteestamme ja tulevaisuuden suunniittelukin tuntuu helpommalta. Olen iloisesti yllättynyt, kuinka Aleksikin puhuu lapsen tulosta oma-aloitteisesti ja on muutenkin mukana raskaudessa. Vaikka Aleksi on samaa ikäluokkaa kanssani, niin ei hän kauhistele ajatusta tulevasta perhe-elämästä.
Ei meitä näköjään saa pidettyä erossa toisistamme. Vaikka lapsi meidät toikin jälleen yhteen, tulemme aina olemaan toistemme ensi rakkaus :)

Viikolla 26

Viimein löytyi aikaa tänne taas postailla. Muutama päivä on tässä mennyt lähinnä muuttaessa, kämpän laittamisessa kuntoon ja koulutöitä rutistaessa. Muuttokuormaan saatiin vielä ängettyä postista haettava äitiyspakkaus.

Kaiken tilpehöörin täkkien ym lisäksi pakkauksesta löytyi melko paljon vaatetusta.

Vaikka niitä vauvan vaatteita tuli hipelöityä ja mahan kasvaessa ajatus siitä, että lapsi on oikeasti tulossa tai pitäisin omaa lasta sylissä tuntuu vieläkin aika vieraalta. Vaikeaa sisäistää, että kohta täälläkin semmoine toukka pyörii. En osaa pelätä synnytystä tai yhteiseloa lapsen kanssa. Ajatukset tuntuvat pyörivän rahan ja koulun ympärillä, jotka kasaavat stressiä. Mieli on herkillä ja tulee ajoittan hetkiä, että itkun tuleminen on lähellä. Yhteiselo Aleksin kanssa on kyllä sujunnut yllättävän hyvin. Ainakaan riitätilanteita ei ole vielä tullut. Kiltisti se poika nyökkäili, kun kerroin mihin tulee mikäkin :)
Tiistaina tuli vierailtua uudessa neuvollassakin.Olin päättänyt jättää minulle oikeutetun sokerinrasituskokeen käymättä, mutta nyt sain neuvolatädiltä semmoisen käsityksen, että sinne olisi näköjään pakko mennä. Ei auta... Viikon päästä sinne sitten. Vaikka kohtuni oli kasvanut normaaliin tahtii, niin oli se kuulema hieman pikkuinen ja kapea, mutta ei ollut kuitenkaan ainakaan siihen puutumisen kokoinen. Taas oli Vellu aktiivinen sydänääniä kuunnellessa. Liiket ovat olleet kyllä nyt jo joka päiväisiä :)