Synnytys

Maanantaina 1.joulukuuta, raskausviikkoja takan 39+3, heräsin aamu kuudelta normaalia kipeimpiin supistuksiin. Aluksi supistuksen mentyä aina ohi torkahtelin, kunnes lopulta aloin katsomaan kellosta aikaa kuinka tiuhaan tahtiin niitä tuli. Tunnin tai pari taisin pyöriä sängyssä. Lopulta päätin kokeilla särkylääkettä... Noh eihän se mitään auttanut. Lopulta Aleksi heräsi pyörimiseeni ja huoneessa vaelteluun. Kerroin, että nyt sattuu normaalia enemmän. Olin päättänyt pysyä kotona niin pitkää kun olo tuntui vielä siedettävältä, sillä en halunnut mitään hukka reissua, jos supistukset kuitenkin vielä lopahtaisi. Yritin saada jotain aamupalaa alas, mutta alas meni vain jugurti huonosta olosta johtuen. Aloin rauhassa pakkailla sairaalakassia. Jossain vaiheessa huomasin mahan laskeutuneen. Yritimme vielä soittaa kätilölle, että pitäiskö lähteä tulemaan, mutta numero oli jatkuvasti varattuna. Lopulta huomasin tiputtaneen hieman verta ja toikaisin Aleksille, että nyt pitäisi tilata taksi.
Saavuimme sairaalaan 10.30. Vastaanotolla hoitaja kyseli kaikessa rauhassa minun ja Aleksin tietoja, kunnes siirryttiin päivystys puolelle. Sieläkään hoitajat eivät pitäneet mitään kiiretta. Kaikessa rauhassa kuuneltiin vauvan sydänkäyrää, kun minä alan tuntea ikävää painetta jo alapäässä. Olin jo 5cm auki. Siinä puolituntia makoillessa minulta valahtikin jo lapsivedet. Hoitajaa rupesi naurattamaan minun järkyttynyt huudahdus "Nyt meni kyllä lapsivedet!". Pahoitteli tietenkin ettei saisi nauraa, kun minullakin oli vielä supistuksetkin käynnissä. Pelko alkoi ottaa vallan, kun hoitajakin sanoi supistuksien alkavan koventua siitä.
11.25 menimme synnytyssaliin. Voi että sitä kivun määrää jo silloin. Ei helpottanut kyllä yhtään hoitajin rauhoittelut, että "ei tarvitsi enää kauaan kestää, kohta saat pitää lasta sylissä" ym. Yllätys yllätys sieläkkän hoitaja ei pitännyt mitään kiirettä. Varmasti ajattelivat, että ensisynnyttäjillä tunnetusti homma kestää. Hoitaja kyseli kivunlievityksistä. Alkuun tietty hän neuvoi minulle ilokaasun käyttöä, sitten rupesi valmistelmaan tipan laitto ym. epiduraalia varten. Paineen tunne alapäässä kasvoi ja kroppa alkoi väkisinkin ponnistamaan supistuksien aikana. En ollut vielä mitään saannut ilokaasun lisäksi, kun ilmoitin, että lapsi on nyt niin hollilla tulossa. Lopulta hoitaja tuli vilkaisemaan tilannetta ja tokaisi "tämähän onkin kokonaan auki, että voit alkaa ponnistamaan aina kun siltä tuntuu". Noh epiduraalia en tietnekään enää kerennyt saamaan. Kauhistelin ettenkö kerkeäisi saaman mitään. Hoitaja kutsui lääkärin antamaan pudendaalipuudutuksen emättimen hermoja varten lievittämään kipua. Aleksi tuli pitämään kädestä ja kannustamaan, kun piti alkaa ponnistamaan. Venymis vaihe oli mitä kamalin kipukokemus, ikinä kokennut niin hirvittävää kipua. Ponnistus vaihe kesti vain 10min, lopulta 11.58 9 pisteen tyttö olikin sylissäni. Sitä tuijottelinkin ihan hämmentyneenä, että mitä juuri äskön tapahtui. Yllätyksekseni selvisi ilman ompeleita, ja en ollut ennen ajatellutkaan kuinka sottaista synnytys onkaan! Elokuvat ja tv-sarjat antavat kyllä ihanväärän kuvan. Ei siitä hoitopöydätä pääse ylös nousemaan ilman vaippaa :D Kauhistuttaa vieläkin ajatus, että kerkesimme olla sairaalassa vain 1h 20min kunnes tyttö olikin jo maailmassa. Jos oltaisiin vieläkin enemmän viivytelty lähtöä...

Kerron myöhemmin lisää sairaalassa olosta.