Synnytyksen jälkeen siirryimme synnytysvuodeosastolle. Tarkkoja muistikuvia minulla ei jotenkin ole. Muistan kyllä vanhempieni saapuvan heti samana iltana katsomaan uutta tulokasta, ja olin alkuun iloinen, kun ajattelin jo pääseväni seuraavana päivänä kotiin selvittyäni niin hyvin synnytyksestä. Pian kuitenkin tajusin etten tulisi pääseväni kotiin kuunnellessä hoitajien lorinoita, mitä kaikkea tulisi nyt tapahtumaan. Yksin jäätyäni sairaalaan mieleni muuttui apeaksi. En sisäistänyt vielä, että edessäni nukkuva vauva oli omani. En uskaltanut koskea siihen. Mielessäni pyöri vain kysymyksiä "saanko minä..." "uskallanko minä...". Ajattelin, etten tulisi soittamaan soittokelloa, jolla kutsuisin hoitajan paikalle. Tuntui jotenkin nololta. Yöllä kuitenkin vauvan itkiessä en tiennyt mitä oikein pitäisi tehdä. Imetys oli vielä niin hakusessakin. Pakko oli kutsua hoitaja. Onnistuin siinä jonkin aikaa imettämään, kunnes hirveät jälkisupistukset sai koko kroppani tärisemään. Särkylääkettä huiviin ja imetykselle loppu. En alkuun tajunnut, että juuri imettäminen sai supistukset laukeamaan.
Keskiviikkona minun piti päästä viimein kotiin. Vauvalle tehtiin jo lääkärintarkastus ja käsiini sain kotiutumispaperit. Yhtäkkiä tuli puheeksi sitten, että vauvan paino oli pudonnut enemmän kuin pitäisi. Se, minun O-veriryhmäni ja lapsen synnyttyä ennen laskettua aikaa olivat riskitekijöitä vauvan keltaisuuteen. Painon putoamisesta tuli ongelma. En ilmeisesti ollut saannut ruokittua lastani. Tuli hirveän pettynyt ja syyllinen olo. Kaikki hoitajat oli vain kehunnut vauvan syöntiotetta ja nännikumiinkin oli tullut hiukkasen maitoa. Luulin kaiken olevan hyvin. En jotenkin ymmärtänyt miksei kukaan aikaisemmine sanonnut, ettei lapsi saa tarpeeksi maitoa. Mistä tämmöinen ensisynnyttäjä, koskaan edes pientä lasta pitännyt sylissä, voisi tietää. Eräskin hoitaja kysyi minulta, että olenko seurannut vauvan ruokapainoa eli punnin ennen ja jälkeen syönnin. No en tietenkään ollut. Mistä minä senkin olisin voinnut tietää. Täytyy kyllä sanoa, että hoitajia oli aivan liikaa ja välillä tuli ristiriitaista tietoakin. Noh tulos oli, että bilirubiiniarvoja tulisi kuitenkin vielä seurata. Olisimme kuitenkin päässeet kotiin, mutta olisimme joutuneet perjantaina mennä labraan verikokeisiin vaavin kanssa. Päätin sitten jäädä vielä torstai aamuksi ottamaan verikokeet, että olisime varmemmin mielin voinnut lähteä kotiin. Keskiviikko iltana pienen itkun jälkeen maito rupesi kuitenkin nousemaan. Aloin saamaan omalla maidolla vauvalle painoakin nousemaan. Kivi vierähti kyllä sydämmeltä kun ei enää tarvinnut korviketta antaa. Vaikka sairaala päivät venyivät, olin onnellinen Aleksin vietettyä osan päivistä sairaalassa. Hyvillä mielillä pääsimme torstai aamuna lähtemään bilirubiiniarvojen olevan kunnossa :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti