Vuoristorataa

Kirjoittamisesta on taas kulunnut tovi. Raskauden eteneminen tuntuu pysähtyneen. Oikeastaan tuntuu, ettei olisi enää edes raskaana! Pahoinvoinnit ovat lähteneet kokonaan, ruoka maistuu enkä kiinnitä enää huomiota mahan pönötykseen. Välillä tulee kyllä todella turvonnut olo vaikka ei olisi itseään ähkyyn syönnyt. Hormoonit ovat ilmeisesti alkaneet hyrräämään, sillä välillä iskee hirveä makean himo ja taidan olla tavallista herkempi, kun saa vähän väliä itkua pidättää :D Olen saannut kilon takaisin mahataudista, mutta muuten paino ei ole oikeaastaan noussut vielä.
Parisuhderintamalla tuntuu olevan jatkuvaa vuoristorataa. Päässä pyörii niin miljoona asiaa, mitkä pitäisi selvitellä, mutta nekin ovat asioita mitä oikeastaan aika voi vaan näyttää. Kaukosuhde vaikeuttaa vain asioita. Aika on mennyt kyllä yllättävän nopeasti siitä, kun Aleksi muutti. Jotenkin ärsyttävintä tässä on kun ei tiedä aina millon näkee seuraavan kerran...

Ensimmäinen ultra

No niin, ensimmäinen ultra onkin takana ja taisi olla kyllä yksi elämäni hienoimmista hetkistä. En jotenkin osannut kuvitella sitä hetkeä, varsinkaan siinä mielessä, että sielä oikeasti on joku otus :D Nyt alkaa oikeasti sisäistämään ajatuksen, että ehkä se lapsi tekeekin tuloaan. Vellu oli yhtä velmu kuin tullessaankin. Alkoi naurattamaan sen pomppimiset ja se ei olisi kyllä millään antannut mittauttaa itseään. Ei kääntynyt vaikka kuinka hoitaja sitä tuuppi. Varmasti vanhempiin tullut, yhtä jääräpäinen :D Selvisi, että Vellu onkin vissiin nuorempi mitä luultiin, koosta päätellen. Aikaisempi laskettu aika oli 29.11, mutta nyt se siirtyi 7.12. Raukkaparasta tulee loppuvuoden lapsonen! Taisi se isäkin olla tyytyväinen, että tuli mukaan. Ei tämmöistä joka päivä nää :)

Ensimmäinen kuva pikkusesta. Vasta alle 5cm mittanen :)

Odotan jo innolla seuraavaa ultraa. Pääsee näkemään mitä pikkuselle kuuluu ja jos Vellu millään viitsisi vilauttaa kumpaa sukupuolta sieltä olisi odotettavissa :D

Nesteytystä, kiitos!

Pientä huolenpoikasta olen kerännyt alkaessani miettimään, saako Vellu tarpeeksi ravintoa. Raskauspahoinvoinnit ovat pahentaneet ruokatotumuksiani ja tehnyt minusta entistä nirsomman. On vaikea niiden jälkeen palata normaaliin rytmiin. Vielä sekin vaikuttaa, kun en ole saannut uudessa harjoittelu paikassa säännöllistä rytmiä syömiselle. Syön aika paljon jotain pieniä välipaloja estääkseni huonoa oloa.
Toissailtana aloin kärsimään hirveästä pahasta olosta ja myöhemmin rupesin oksentelemaan. Söin aikaisemmin mustaamakkaraa päivällä ja ajatelin sen johtuvan siitä, ettei se sopinutkaan mahalleni. Eikä tule kyllä sopimaan jatkossakaan! Ilta oli ihan hirveä, mikään ei pysynnyt enää sisällä. Yritin mennä aikaisemmin nukkumaan heti kun olo vähän helpotti, mutta ei auttanut, heräsin pahaan oloon. Olin niin väsynnyt ja tuskastelin kyyneleet silmissä. Kun oksentelu viimein loppu alkoi tavaraa tulemaan sitten toisesta päästä. Ei ollut siis enään kyse mistään raskauspahoinvoinnista, vaan ilmeisesti minulle oli puhjennut ärhäkkä vatsatauti. Siitä yöstä ei tullutkaan enään sitten mitään ja aamulla oireet vielä jatkoivat. Vasta illemalla rupesi pysymään banaani ja näkkäri sisällä. Tänään olisi pitänny käydä koululla, mutta jätin suosiolla väliin vaikka olo onkin nyt parempi. Syön kuitenkin vielä varovasti, sillä maha saattaa olla ärtynyt.
Kaikkea sitä pitää ihmisenkin kokea. Noh, nyt odotan innolla huomista, sillä nään viimein Aleksin. Aleksi oli iloisesti yllättänyt minut kertoessaan hänen pyytäneen maanantain vapaaksi, jotta pääsee ultraan ;) <3

Odottamaton ilta

Nyt on kyllä jaloissa semmoset tuntumat, että taisi mennä eiliset kyykyt nappiin. Salin jälkeen ei tullut vähään aikaa noustua sängystä ylös. Olin ajatellut venytellä illalla huolella, koska tiesin, etten tulisi kävelemään muuten seuraavana päivänä. Iltani kuitenkin sai odottamattoman käänteen...
Suihkun jälkeen aloin selaamaan puhelintani, mutta silmissäni oudot valohäiriöt haittasivat näkyvyyttäni, ajattelin sen johtuneen väsymyksestä. Viimein salkkarit alkoivat, joista tottapuhuen en muista mitään. Yritin samaan aikaa kirjoittaa Aleksille viestiä. Tiesin, mitä minun piti kirjoittaa, mutta oikeat sanat eivät vain tullut ja unohdin kaiken heti.

Hämmentävää...

Kerroin vieressäni istuvalla kämppikselleni, että en nyt tiedä mitä tapahtuu, ilmeisesti takkuilin puheessakin. Skrollatessani puhelintani peukalostani hävisi tunto ja hyvin pian koko kädestä. Siinä vaiheessa kämppikseni sanoi, että nyt lähetään acutaan. Yritin vakuutella, että ei tässä kai mitään ole. Sitten alkoi puutumana suunpielen ympärys, poski, vain toiselta puolelta ikenet ja kieli. Minua rupesi hengästymään kamalasti kävellessämme bussipysäkille. Yritin vielä sanoa, että tämä puutuminen on menossa jo ohi, ei minulla kuitenkaan enää mikään sielä vaivaa. Kämppis pysyi tiukkana ja totesi, että on hyvä mennä varmistamaan asia. 

Vastaanotolla minulle iski jäätyminen, en tiennyt mitä minun olisi pitännyt sanoa. Onneksi kaverini tuli turvakseni ja autto kertomaan tilanteen. En tiedä mikä minuun iski, mutta joku ihme paniikki sai minussa vallan, aloin änkyttämän, unohdin asioita ja lopuksi rupesi itkettämään. Pääsinkin heti hoitoon. Minusta otettin sydänfilmi ja verikokeet, sitten tulikin neurologi juttelemaan ja kyselemään asioita. Loppuajan olinkin aikalailla koneissa kiinni tarkaillussa ja odottamassa verikokeiden tulosta. Minua hävetti ja itketti ja halusinkin vain kotiin. Rauhoituttuani alkoinkin tutkaimelemaan koneiden piipityksia ja mitä lukemia sielä näytti. Tylsyyttäni aloin tahallani haukoilemaan henkeä ja katselin käyrinen pomppailua :D

Ilmeisesti minua vaivasi migreenin esioireet (koskaan en siis ole kärsinyt migreenistä) ja mahdolisesti raskauden aiheuttaman verenmäärän lisääntyminen elimistössä oli osuutta myös asiassa. Verikokeissa ilmeni, että suola-arvoni olivat kuulema liian matalat, mutta ei vielä niin huolestuttavat, että olisi tippaan pitännyt laittaa. Elikkä suolanmäärää pitää lisättä, syömisessä ei saa olla liian pitkiä taukoja, pitää syödä kunnolla, välttää äkillisiä nousuja (saattoi kyykyillakin olla osaa asiassa) ja neuvolassa pitäisi rueta tarkkailemaan suola-arvojani ym. Saan varmaan lisää pillerikehotuksia neuvolatädiltä... Kaiken kaikkiaan makoilinkin 4h acutassa, klo 00 minut laskettiinkin pois, vaikka alkuun uhkailivat pitää minua yön yli. Ihana ystäväni oli koko ajan onneksi odottamassa minua aulassa :) Jälkeenpäin sainkin kuulla kaikennäköisia asioita mm. sen, että ystäväni oli säikähtänyt oireeni kuulostavan aivoinfarktin oireilta. Kai sillä ja se, että olen raskaana takasivatkin minulle nopean hoidon :)

Viikolla 10

Pahoinvoinnit ovat viimein alkaneet helpottaa ja tänää aijon lähteä kokeilemaan miltä salitreenit maistuu. Muutenkin tässä alkaa kaikki pyörimään mallikkaasti ja tuntuu, että palaset alkavat loksahtelemaan paikoilleen. Maanantaina pääsin viimein kampaajallekkin saamaan hiuksilleni uutta ilmettä.
Eilen kävin ottamassa verinäytteen yhdistelmäseulontaa varten. Tämä ei vissiin ollut pakollista, mutta haluan varmistaa, että Vellu on kunnossa. Olisin kovasti halukas tietämään jo tulevan lapseni sukupuolen. Ei tullut neuvola tädiltä kysyttyä koska sen saisi tietää. Netistäkin tuntui olevan ristiriitaista infoa asiasta. Olen saannut käsityksen, että vasta 18vk saisi sen selville eli toisella ultrakäynnillä. Viikkoon 10 asti sikiö kehittyy samallalailla sukupuolesta riippumatta, joten periaatteessa en ihmettele, että toiset ovat saanneet tietää sukupuolen aikaisemmin kuin toiset. Jossainhan sen pitäisi vissiin näkyä :D
Itse olen alkanut huomaamaan, että mahakin tuntuisi alkaa kasvamaan. Ikävästi se ainakin painaa tällä hetkellä rakkoa.

Pientä pönöä?

Henkistä pahoinvointia

Kiinnostuneena aloin lukemaan neuvolasta saamaani raskautta käsittelevää kirjaa. Ei mennyt aikaakaan ku se sai minulle surullisen ja masentuneen olon. Heti kirjan alkuvaiheessa oli juttua tulevalle isälle, yleistä infoa ja siteen luomista lapseen jo ennen syntymää.

”Iso osa tulevista isistä tulee mukaan lääkärintarkastuksiin, noin 90% osallistuu neuvolakäynteihin, suurinpiirtein 70% synnytysvalmennukseen ja 97% on läsnä ultraäänitutkimuksissa. Isät kertovat olevansa iloisia siitä, että lähtivät mukaan.”

Kurja ajatella olevansa juuri se odottava äiti, jonka tulevan lapsen isä ei kuulu näihin. Olen muistutellut Aleksi lähestyvästä ultrasta, mutta hän ei yksinkertaisesti halua olla tukenani tässä prosessissa. Vai mitä muuta voi päätellä, jos toinen keksii verukkeeksi ”en tiedä miten työt menevät”? C'mon!!! Pomo on oma isä, eikä tämäkään info ole tullut mitenkään lyhyellä varotusajalla. Toinen syy oli sitten tämän jälkeen välimatka. Onko se matka sitten niin paha, että ei voi nähdä kumppaniaan edes kerran kuukaudessa?

Sanoin tässä aikaisemmin Aleksille, että epäilen hänen halua olla kanssani ja olisi mieluisaa, jos hän osoittaisi sen omalla tavallaan. Hänelle se taisi mennä lähinnä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos tuosta äskeisestä päätellen. Aleksi päätti käyttäyty niinkin kypsästi ja tiuskaista, ettei jaksa tapella kanssani, vaikka ei semmoisesta ollut kyse. Kerroin lähinnä miltä minusta tuntuu ja aloin kyseenalaistamaan hänen asioiden tärkeysjärjestystä. Tarjosin hänelle mahdollisuutta osoittaa välittämistä ja tukea minua kohtaan. Noh, taisin saada vastauksen mieltäni painavaan asiaan. Aleksi todella haluaa olla kanssani vain lapsen takia ja kuvittelee selviävänsä helpommalla ja pienemmillä kustannuksilla. Taitaa olla nyt näin, että tulevat neuvolat, ultrat ym hoidettavat asiat ovat vain minun harteillani. Onneksi minulla on sentään läheisiä autamassa ja tukena.