Henkistä pahoinvointia

Kiinnostuneena aloin lukemaan neuvolasta saamaani raskautta käsittelevää kirjaa. Ei mennyt aikaakaan ku se sai minulle surullisen ja masentuneen olon. Heti kirjan alkuvaiheessa oli juttua tulevalle isälle, yleistä infoa ja siteen luomista lapseen jo ennen syntymää.

”Iso osa tulevista isistä tulee mukaan lääkärintarkastuksiin, noin 90% osallistuu neuvolakäynteihin, suurinpiirtein 70% synnytysvalmennukseen ja 97% on läsnä ultraäänitutkimuksissa. Isät kertovat olevansa iloisia siitä, että lähtivät mukaan.”

Kurja ajatella olevansa juuri se odottava äiti, jonka tulevan lapsen isä ei kuulu näihin. Olen muistutellut Aleksi lähestyvästä ultrasta, mutta hän ei yksinkertaisesti halua olla tukenani tässä prosessissa. Vai mitä muuta voi päätellä, jos toinen keksii verukkeeksi ”en tiedä miten työt menevät”? C'mon!!! Pomo on oma isä, eikä tämäkään info ole tullut mitenkään lyhyellä varotusajalla. Toinen syy oli sitten tämän jälkeen välimatka. Onko se matka sitten niin paha, että ei voi nähdä kumppaniaan edes kerran kuukaudessa?

Sanoin tässä aikaisemmin Aleksille, että epäilen hänen halua olla kanssani ja olisi mieluisaa, jos hän osoittaisi sen omalla tavallaan. Hänelle se taisi mennä lähinnä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos tuosta äskeisestä päätellen. Aleksi päätti käyttäyty niinkin kypsästi ja tiuskaista, ettei jaksa tapella kanssani, vaikka ei semmoisesta ollut kyse. Kerroin lähinnä miltä minusta tuntuu ja aloin kyseenalaistamaan hänen asioiden tärkeysjärjestystä. Tarjosin hänelle mahdollisuutta osoittaa välittämistä ja tukea minua kohtaan. Noh, taisin saada vastauksen mieltäni painavaan asiaan. Aleksi todella haluaa olla kanssani vain lapsen takia ja kuvittelee selviävänsä helpommalla ja pienemmillä kustannuksilla. Taitaa olla nyt näin, että tulevat neuvolat, ultrat ym hoidettavat asiat ovat vain minun harteillani. Onneksi minulla on sentään läheisiä autamassa ja tukena.